Maskuliini, feminiini

Ei sillä, etteivätkö naiset diggaisi toimintaleffoista, mutta monikohan tyttöystävä on houkuteltu Mad Max: Fury Roadiin ihan vain Tom Hardyn varjolla? Vaikka joku on kuulemma ehtinyt elokuvaa feministiseksi propagandaksikin jo syyttää, väittäisin nimittäin ettei Mad Maxista ainakaan testosteronia puutu. On vähäpukeisia kaunottaria, pullistelevia lihaksia ja kaikin puolin turboahdettua meininkiä, jossa V8 laulaa ja kromi kiiltää. Fury Road on kuin groteski sirkus, verinen romuralli ja astetta apokalyptisemman Slipknotin keikka, kaikki sulassa sovussa. Ja mikäs siinä.

Mad Maxin maailmalla ei ole tarjota muuta kuin selviytymistä, eikä elokuvan juoni kierry yhtään monimutkaisemmaksi kuin on tarpeen. George Millerin toimintahurjistelu kaahaa pisteestä A pisteeseen B – ja sitten takaisin. Sähkökitarat laulavat, hiekka ritisee hampaissa ja kuolema korjaa, yleensä armeliaan aikaisessa vaiheessa. Hupi on 70-luvun muistoa kunnioittavissa mielenvikaisissa ajokeissa, hysteerisessä energiassa ja parodiaa lähentelevässä maskuliinisuudessa. Sopivassa adrenaliinissa ja kieli poskessa -asenteessa. Ehkä vähän Tom Hardyssakin, siitä huolimatta että Charlize Theronin rooli kasvaa oikeastaan lopulta merkittävämmäksi.