Mehut irti

chapter_2_photo_by_christian_geisnaes.jpgLars von Trierin Nymphomaniacissa on tapauksen tuntua: harvoin nelituntinen eurooppalainen taide-elokuva puhuttaa tähän tahtiin saati kerää näinkin suuria katsojamääriä. Jos nyt rehellisiä ollaan, harvemmin tämän sorttista tavaraa edes teatterilevitykseen saadaan. Nymphomaniacista nähdään meillä von Trierin alkuperäisestä ohjaajanvisiosta tunnilla lyhennetty teatteriversio, joka esitetään kahdessa osassa. Väliajan voi sitten sulatella näkemäänsä vaikka tervehenkisesti kahvin ja pullan kera.

Elokuvassa Charlotte Gainsbourgin näyttelemä, elämän murjoma Joe päätyy kirjoihin uppoutuneen erakkomies Seligmanin (Stellan Skarsgård) pelastamaksi ja alkaa kertoa tälle elämäntarinaansa. Nymphomaniac on siis eräänlainen metaelokuva, jossa Seligman kytkee kuulemansa kulttuurihistorian ja muun maussa perhokalastuksen vaiheisiin. Joe taas hakee seitsemään lukuun jaettuun kertomukseensa inspiraatiota Seligmanin teorioista ja askeettisen asunnon harvoista esineistä. Samalla analysoidaan Joen kertomien moraliteettien vaiheita ja paneudutaan tarinan ydinkysymykseen nymfomanian etiikasta.

13112302_nymphomaniac_13.jpgJoen luotettavuutta kertojana on tosin ehkä syytä kyseenalaistaa, ja etenkin kakkososassa yhteiskunnan hylkäämän ”nymfomaanin” tarina saa yhä eriskummallisempia piirteitä. Von Trierin elokuva ei olekaan ensisijaisesti tarina seksiaddiktiosta, kuten vaikkapa Steve McQueenin Shame, vaan sen juuret koukertelevat moraalifilosofiasta uskonnon kautta sukupuolipolitiikan sedimentteihin.

Lähtökohtana on sinänsä ihan kiinnostava vastakkainasettelu aseksuaalisen, maailmaa kirjallisuuden avulla ymmärtävän Seligmanin ja vahvan ruumiillisuuden kautta niin hyvässä kuin pahassakin elävän Joen välillä. Nymphomaniac käsittelee kuitenkin sukupuolirooleja ja seksuaalisuutta varsin vontriermaiseen tapaan: naiseus, äitiys, syyllisyys, halu ja uhrautuminen painiskelevat ei-niin-iloisessa sekamelskassa, jossa täyttymystä etsitään kuumeisesti, mutta yleensä vääristä paikoista. Lopun voi toki tulkita feministisenä, ja Joen ja Seligmanin keskusteluiden innoittamana on syytä pohtia hetkauttaisiko sama tarina miespäähenkilön suulla kerrottuna ketään.

la-et-mn-sundance-nymphomaniac-shia-labeouf-lars-von-trier-20140122.jpgPituudestaan huolimatta Nymphomaniac ei ole ylivoimaisen raskas katsoa, eikä sen jälkeen tarvitse varata aikaa henkisestä pahoinpitelystä toipumiseen. Sukupuolielimiä ja ratsastuspiiskojakin riittää, mutta kovin pahasti ei tarvitse punastella. Leffaseuraksi en silti välttämättä ehdottaisi iskää tai äiskää. Huumoriakin leffasta löytyy. Miten Uma Thurman onkin usein ollut komediennena niin surkea, vaikka on Nymphomaniacin passiivisaggressiivisena vaimona tajuttoman hauska. Myös nuorta Joeta näyttelevä uusi tuttavuus Stacy Martin on oikein hyvä, ja muun muassa elokuvan ensi-illassa tempuillaan kummaksuttanut Shia LaBeouf tekee takuulla uransa oudoimman vedon.

Harmi vain, että Nymphomaniac ei ihan lunasta tuntien aikana kasvattamiaan odotuksia: loppua kohden kupletin juonen soisi tiivistyvän eikä päinvastoin. Etenkin toisen osan loppupuolella jännite on välillä hukassa, ja epäuskottavat juonenkäänteet antavat vaikutelman, ettei von Trier itsekään ihan tiedä minne on matkalla. Toisaalta paikoin nähdään ehdan kiinnostavaa taidedraamaa, ja eihän tätä nyt oikein voi väliinkään jättää. Suositellaan siis, mutta tietyin varauksin.

Kommentit (3)
  1. Tosiaan, kyllä tää pitää mennä kattoo, jos vaik viikonloppuna ehtis =)

  2. Kirjoittamasi perusteella taidan uskaltautua leffateatteriin… Kiitos!

    1. Jes! Rohkeasti Nymfomaania päin 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *