Paul Thomas Anderson on niitä vähän myyttisiä elokuvantekijöitä, jotka on kohotettu lähes neronkaltaiseen auteurin asemaan. Käsittämättömän hienoja Andersonin melko harvakseltaan ohjaamat elokuvat usein ovatkin. Boogie Nights teki Mark Wahlbergista lopullisesti jotain aivan muuta kuin elähtäneen räppärin ja Magnolian sammakkosadetta on mahdoton unohtaa. Andersonin elokuvissa on poikkeuksetta taidokasta ajankuvaa, psykologisia kerroksia ja loistavaa näyttelijäntyötä. Viimeksi mainitusta ovat usein vastanneet parhaista parhaat kuten Philip Seymour Hoffmann ja Daniel Day-Lewis – tuo tinkimättömästi yksityisyyttään varjeleva metodinäyttelemisen puolijumala.

Phantom Thread ei ole tässä suhteessa poikkeus. Elokuva on alusta loppuun valkokangasroolit kuulemma jättävän Day-Lewisin suvereenia työtä, ja mikä parasta, naispääosien Leslie Manville ja Vicky Krieps eivät häviä hänelle piirunkaan vertaa. Nautinnollista, kuten ovat myös Phantom Threadin puvustus, lavastus ja kuvaus. Elokuvasta voisikin ehkä nauttia ihan vain 50-luvun muotitaloon sijoittuvana pidättyväisen intohimoisena periodidraamana, jossa mittojen ottamien on erotiikkaa ja jokainen neulanpisto taidetta. Phantom Threadin jälkeen tuntuu entistä tuskallisemmalta kaivaa kaapista Kaukoidässä tuotettuja halpavaatteita, jotka eivät merkitse käyttäjilleen saati tekijöilleen mitään.

Merkillepantavaa ja kenties oireenomaista Phantom Threadissa on kuitenkin myös Andersonille ominainen tapa kuvata autoritäärisiä, hieman tuskaisia keski-ikäisiä mieshahmoja, jotka vuoroin hurmaavat karismallaan ja vuoroin piinaavat ympäristöään häikäilemättömällä vallankäytöllään. Phantom Threadissa hänelle pannaan onneksi myös kunnolla kampoihin. Elokuva kasvaakin kohtaus kohtaukselta synkäksi, paikoin lähes mustan huumorin puolelle koukkaavaksi psykologiseksi valtapeliksi Day-Lewisin tapoihinsa juurtuneen räätälin ja Kriepsin nuoren, mutta härkäpäisen muusan välillä. Piinaavinta trilleriä ei tälläkään kertaa tarvitse etsiä aviodraamaa kauempaa.