Pisto pistolta, haava haavalta

Phantom ThreadPaul Thomas Anderson on niitä vähän myyttisiä elokuvantekijöitä, jotka on kohotettu lähes neronkaltaiseen auteurin asemaan. Käsittämättömän hienoja Andersonin melko harvakseltaan ohjaamat elokuvat usein ovatkin. Boogie Nights teki Mark Wahlbergista lopullisesti jotain aivan muuta kuin elähtäneen räppärin ja Magnolian sammakkosadetta on mahdoton unohtaa. Andersonin elokuvissa on poikkeuksetta taidokasta ajankuvaa, psykologisia kerroksia ja loistavaa näyttelijäntyötä. Viimeksi mainitusta ovat usein vastanneet parhaista parhaat kuten Philip Seymour Hoffmann ja Daniel Day-Lewis – tuo tinkimättömästi yksityisyyttään varjeleva metodinäyttelemisen puolijumala.

Phantom Thread ei ole tässä suhteessa poikkeus. Elokuva on alusta loppuun valkokangasroolit kuulemma jättävän Day-Lewisin suvereenia työtä, ja mikä parasta, naispääosien Leslie Manville ja Vicky Krieps eivät häviä hänelle piirunkaan vertaa. Nautinnollista, kuten ovat myös Phantom Threadin puvustus, lavastus ja kuvaus. Elokuvasta voisikin ehkä nauttia ihan vain 50-luvun muotitaloon sijoittuvana pidättyväisen intohimoisena periodidraamana, jossa mittojen ottamien on erotiikkaa ja jokainen neulanpisto taidetta. Phantom Threadin jälkeen tuntuu entistä tuskallisemmalta kaivaa kaapista Kaukoidässä tuotettuja halpavaatteita, jotka eivät merkitse käyttäjilleen saati tekijöilleen mitään.

Merkillepantavaa ja kenties oireenomaista Phantom Threadissa on kuitenkin myös Andersonille ominainen tapa kuvata autoritäärisiä, hieman tuskaisia keski-ikäisiä mieshahmoja, jotka vuoroin hurmaavat karismallaan ja vuoroin piinaavat ympäristöään häikäilemättömällä vallankäytöllään. Phantom Threadissa hänelle pannaan onneksi myös kunnolla kampoihin. Elokuva kasvaakin kohtaus kohtaukselta synkäksi, paikoin lähes mustan huumorin puolelle koukkaavaksi psykologiseksi valtapeliksi Day-Lewisin tapoihinsa juurtuneen räätälin ja Kriepsin nuoren, mutta härkäpäisen muusan välillä. Piinaavinta trilleriä ei tälläkään kertaa tarvitse etsiä aviodraamaa kauempaa.

Kulttuuri Leffat ja sarjat Suosittelen

Kevyttä ja painavaa

Lady Bird

Myönnetään: Frances Ha’ta ynnä muita täydellisen epätäydellisiä hahmoja näyttelyt ja kirjoittanut Greta Gerwig on minusta kaikinpuolin ihana. Viimeistään nyt on pakko väittää, että hän on lisäksi aivan mainio sukupolvensa ja kenties myös sukupuolensa ääni.

Gerwigin debyyttiohjaus on katkeransuloinen ja samastuttava kasvukertomus suorasukaisesta Lady Birdistä, joka ei halua sulautua joukkoon, muttei oikein vielä tiedä missä voisi loistaakaan. Ristimänimi Christine ainakin on ihan liian tavallinen, ja vanhempien odotukset tyttärensä tulevasta urakiidosta muutenkin melko alhaiset. Päällimmäisenä elokuvassa kulkee äidin ja tyttären rakastavan riitaisa suhde, jota Gergiw kuvaa kammottavan hauskasti. Samalla pitäisi valmistua high schoolista, hankkia sosiaalista pääomaa, päästä eroon neitsyydestä ja keksiä tapa paeta pikkukaupungista jonnekin, jossa on kulttuuria.

Sunnuntaina jaetuissa Oscareissa Gergwig sai kyseenalaisen kunnian liittyä 90-vuoden aikana ehdokkaina olleiden naisohjaajien erittäin harvalukuiseen joukkoon. Palkintoja Lady Birdille ei sadellut, mutta vastineeksi metoo-kampanjaan esitetyllä videoinsertillä Gergiw pääsi lisäksi peräänkuuluttamaan monenlaisten (eli muiden kuin valkoisten miehien) äänien tärkeyttä. ”Go make your movie, we need your movie, I need your movie”, Gerwig sanoi. Amen.

Lady Bird on nautittavan kepeä hyvän mielen elokuva, mutta samalla se panee omalta osaltaan miettimään taiteen kaanonia ja sitä, kenen tarinoilla on painoarvoa. Kiva elokuva, vaikka onhan näitä nähty, totesi seuralainen, mutta tuskin sittenkään liiaksi asti. Keski-ikäisten miesnerojen elämäntuska näyttäytyy edelleen automaattisesti vakavastiotettavammalta aiheelta kuin vaikkapa teinityttöjen vastaava. Ainakin niitä, jos mitä, on romaanihyllyillä, elokuvissa, teattereiden näyttämöillä ja palkintogaalojen ehdokkaina totisesti nähty.

 

Kulttuuri Leffat ja sarjat Suosittelen Ajattelin tänään