Kylmää kyytiä
Jos näillä kesäkeleillä uhkaa pukata hiki, nestetasapainoa uhkaavan helleputken voi katkaista vaikkapa tujauksella viileää jääkausiscifiä. Vastikään ensi-iltansa saanutta Snowpierceriä on hämmentävästi sekä kehuttu parhaaksi scifiksi pitkään aikaan, että haukuttu täydeksi leffakalkkunaksi – eikä loppujen lopuksi ihme. Korealaisohjaaja Bong Joon Hon ensimmäinen kansainvälinen tuotanto on nimittäin aikamoinen sekametelisoppa. Elokuvan juoni on ajankohtainen, mutta melkoisen kaheli: ilmastonmuutoksen kourissa kamppaileva maailma on kohdannut kohtalonsa epäonnistuneen tieteellisen kokeilun myötä, ja ihmiskunnan rippeet matkaavat päättymättömästi ympäri jäätynyttä tellusta erikoisvalmisteisessa junassa.
Kieron fatalistisen maailmanjärjestysopin omaksuneen hullun raide-entusiastin johtamassa mikrokosmoksessa on käytössä tiukka yhteiskuntahierarkia, ja toiminnantäyteisen tarinan katalysaattorina toimiikin sorretussa paarialuokassa orastava kapinahenki. Astetta kiinnostavammin elokuva ruotii laajempaa globaalia maailmanjärjestystä: kehitysmaita ja luonnonvaroja vahvemman oikeudella riistäviä teollisuusvaltioita sekä ruokatuotannon ongelmia väestöräjähdyksen edessä. Jotta eliitti voi mättää pihvejä, on valtaosan tyydyttävä vähemmän meheviin proteiininlähteisiin, ja lapsityövoimahan se saa teollisuuden rattaat rullaamaan. Loppuratkaisu onkin sitten näkökulmasta riippuen joko toiveikas tai misantropinen. Kenties ei olisi pahitteeksi antaa meidän kyltymättömien ahmattien tappaa toisiamme raiteilla ja jättää loput läänit jääkarhuille.
Tasojakin Snowpierceristä siis löytyy, mutta kokonaisuutena leffasta jää lapsenomainen vaikutelma. Liekö sitten inspiraationa toiminut sarjakuva jättänyt jälkensä tiettynä karikatyyrimaisuutena. Staravahvistuksina ovat mukana mm. oudosti näyttelevä Tilda Swinton sekä symppis Ed Harris, mutta korealaisnäyttelijät Song Kang Ho ja Go Ah Sung lienevät tässä luontevimmat. Voisinkin kuvitella koko homman toimivan paremmin synkänmuikeana aasialaisversiona. Snowpierceriä ei lopun twisteineen kaikkineen voi syyttää liiasta loogisuudesta, mutta silti on ihan pakko vielä ihmetellä miksi päänäyttämönä toimiva jääpendolino on rakennettu niin järjettömästi. Vaunuissa löytyy akvaariota, puutarhaa ja kauneushoitolaa, mutta mikä tolkku on joutua kulkemaan esimeriksi bileisiin saunaosaston läpi tai saapastella kauneushoitolaan propagandalallatuksia rallattavan koululuokan kautta? Mene ja tiedä.
Olen mielissäni, sillä viime viikolla käynnistyi upouusi kausi täynnä seksiä, valheita ja sydänsähkökäyrää. 50-luvun asenneympäristössä hämmennystä aiheuttaneen seksitutkijapari William Mastersin ja Virginia Johnsonin työhön ja elämään perustuvan Masters of Sexin kakkoskausi näyttää kietoutuvan yhä monisyisemmin kaksikon seksuaalisviritteisen suhteen ympärille. Will they, won’t they -piste on jo ohitettu, mutta ei venkoilu siihen lopu: epäsentimentaalinen Johnson haluaa keskittyä työhönsä kun taas salaa umpirakastunut Masters on tunteidensa kanssa hukassa kuin mies tamponihyllyllä. Sitten olisi vielä se vaimo, kyseenalaisissa olosuhteissa alkunsa saanut vauva ja anoppikin, mitä noita häiriötekijöitä nyt on.
Kutkuttavinta HBO:n sarjassa onkin nimenomaan ristiriita Mastersin jäykän älyllisen persoonan ja tämän kumman itsepintaisesti työstämän, mutta kovin hankalasti mitattaviksi suureiksi muunnettavan tutkimuskohteen välillä. Mitä siis tarkalleen ottaen tapahtuu seksin aikana, ja mikseivät fysiologiset reaktiot seuraa aina toisiaan samalla tavalla? Vasta maistettuaan hitusen jotain mitä kenties intohimoksikin kutsutaan, Masters on valmis myöntämään, että EHKÄ seksuaalisen kanssakäymiseen liittyy sittenkin olennaisesti myös jokin psykologinen komponentti. Mikä mysteeri! Toisaalta, tottahan se on: seksuaalisuus, jos mikä, on ehtymättömän kiinnostava tutkimuskohde ja täynnä muuttujia. Kakkoskaudella päästään toivottavasti suhdesaippuan ohella ratkomaan lähemmin myös niitä.