Veren maku suussa

Kiinnostaisiko kenties vielä yksi vampyyrisarja? Suhteellisen varteenotettava sellainen olisi ainakin nyt tarjolla. Astetta synkempään fantasiaan erikoistuneen Guillermo del Toron (Pan’s Labyrinth, Hellboy) yhdessä Chuck Hoganin kanssa luoma The Strain ei yritä olla mikään uusi True Blood, vaan lähestyy aihetta sanotaanko nyt viraalisesta näkökulmasta. Verenimijöitä vastaan ei nimittäin tällä kertaa taistelua käydä seipäin ja hopealuodein vaan pipetein, valkoisen lääkärintakin tuomalla auktoriteetilla. No, ainakin aluksi.

bb8d4a10-a581-11e3-9ad0-edae03dc5fc9_fx_strain_ephraim_ga_5e69b7r_1.jpgYhdysvaltalaisen FX-kaapelikanavan uutuussarja käynnistyy jo fiktiossakin tutuksi tulleesta tilanteesta: turvallisuusuhasta JFK:n lentokentältä. Epätavallisesti laskeutuneeseen koneeseen ei saada yhteyttä, ja näyttää siltä että joku tai jokin on pistänyt kylmäksi koko kabiinin. Viranomaisten välisessä voimainmiettelössä niskan päälle pääsevät akuutin aviokriisin kanssa kamppaileva epidemiologi Ephraim Goodweather ja tämän (tietenkin) ylimaaallisen viehättävä, mutta säpäkkä kollega. Mutkan kautta juttuun liittyvät myös sairas miljönääri ja kenties vanhuuden höperönä ohitettu, mutta kaikennähnyt keskitysleiriselviytyjä.

strain_heart_15_summer_fxweb_1280x720_260504131533_0.jpgThe Strainin tyylilaji on jotakin CSI:n, katastrofielokuvan ja splatterkauhun välimaastosta. Jo groteskit yksityiskohdat isäntänsä X-files-örkiksi muuttavista vampyyrisoluista antavat ymmärtää, että mitään palavasilmäisiä Eric Northmaneja tuskin on odotettavissa. Pikemminkin kaikenlaistaa verestävää, luikertelevaa, lävistävää ja roiskahtavaa pimeissä nurkissa lymyävien säikäytysten kera. Lähtökohtaisesti sarja ammentaakin enemmän zombikauhusta ja yliluonnollisen kauheita virusepidemioita käsittelevistä elokuvista kuin romanttishenkisestä vampyyrimytologiasta. Suosittelen testaamaan, jos et ole allerginen vanhan koulukunnan b-luokan kauhulle ja lämpenet vaikkapa tämäntapaiselle materiaalille. Ja sitten vaan käsien pesulle.

Kulttuuri Suosittelen

Seksi ja ysäri

Seuraa paljastus. Olen nimittäin näinä nihkeän unettomina kesäöinä tiiraillut pitkästä aikaa niitä, nimittäin telkkarinkin puolellakin taas uudelleen käytiin pyörähtäneen Sinkkiksen varhaisia jaksoja. Toisaalta mitäpä sitä häpeämään, sillä kyllä vain, esimerkiksi sarjan ykköskausi on kaikessa kuluneisuudessaankin mainio. Dialogi on hauskaa, hahmot topakoita ja homma siinä mielessä sopivan kotikutoista, että muotiluomuksilla ja Samanthan seksiseikkailuilla revitellään vielä astetta hillitymmin. Carrien juttelut suoraan kameralle ovat ehkä vähän kömpelöitä, mutta niin ikään leikkuriin joutuneista hulvattomista katugallupeista tykkään.

sex-and-the-city-quotes-ftr.jpgEnnen kaikkea 16 vuotta sitten (uskokaa tai älkää) ensiesityksensä saanut Sinkkuelämää on niin valloittavan ysäri, että pakkohan sitä on rakastaa.  Ne jakkupuvut, spagettiolkaimet, hupsut ponnarit ja cosmo-cocktailit. Aww! Ravintoloissa röökaaminen, lehtien seuranhakuilmoitukset, kännykättömyys ja yleisöpuhelimet. Huhhuh! Urapulmia ja loputonta parisuhteiden vatvontaa: kyllä, päämäärätöntä piiloahdistuneisuutta vaikkapa Girlsin tapaan: ei ollenkaan. Sitä paitsi, sarjoja tyttöjen välisestä ystävyydestä ei voi koskaan olla liikaa. Ei vaikka samalla tosiaan tulisikin maininneeksi ne kolmisensataa brändiä Voguesta Manolo Blahnikiin.

Kulttuuri Suosittelen Ajattelin tänään