Pimeyden sydämessä
Nyyh. True Detectiven kahdeksannen ja viimeisen jakson jälkeen tulee tyhjä, mutta samalla vähän kiitollinen olo. Woody Harrelsonin ja Matthew McConaugheyn omapäisen etsiväkaksikon naljailut ovat taakse jäänyttä elämää. Samalla Louisianan pahaenteisten suomaisemien kammottavat salaisuudet ovat pulpahtaneet pintaan ja jonkinlainen katharsis saavutettu.
Syvän etelän köyhiä pikkukyliä piinaavaan mahdollisen sarjamurhaajan mieleen sukeltava HBO:n sarja toimii mainosti itsenäisenä kokonaisuutena, mutta viime vuosien sävykkäimmin kirjoitettua ja näyteltyä parivaljakkoa tulee ikävä. New Orleansissa syntyneen kirjailija Nic Pizzolatton luoma käsikirjoitus antaa tarinalle vahvat kehykset, mutta Harrelsonin ja McConaugheyn elämän murjomat miehet ovat sarjan sydän ja sielu.
Siksi onkin vähän harmillista, ettei Martya ja Cohlea ehkä nähdä enää tiettävästi vireillä olevalla kakkoskaudella. Huhu kertoo, että seuraava, niin ikään okkultististen rikosten ympärille kietoutuva uusi tarina saattaa sijoittua myös etelävaltioiden ulkopuolelle. Yllättävää sinänsä, sillä Lousianan hiekkateiden, hökkelipahasten, ylikasvaneiden niittyjen ja aavemaisten tammien täplittämä tyhjyys tuntuu eteläisen puheenparren ohella olennaiselta osalta sarjan sielunmaisemaa.
True Detectiven asetelmassa ja etenkin alkutekstien kuvamaailmassa on True Bloodin tutuksi tekemiä aineksia, mutta sarjan etenkin loppua kohden pelottavammaksi yltyvä tunnelma on lähempänä Texasin moottorisahamurhaajaa. Okkultismivihjeistä huolimatta True Detective ei hae tehoja yliluonnollisesta, vaan on uskollinen taglinelleen ”man is the cruelest animal”.
McConaugheyn näyttelemän Rust Cohlen nihilistisen elämänasenteen kautta sarja uppoutuukin syvälle eksistentialisteen pohdintaan elämän merkityksestä – tai merkityksettömyydestä – ja esimerkiksi uskonnon tarjoaman itsepetoksen inhimillisyydestä. Harrelsonin Martin Hart tarjoaa vastapainoa ihmisläheisempänä, mutta tunnemyrskyihinsä eksyvänä ja vähän itseriittoisena perheenpäänä, kun taas Michelle Monaghan tuo jurojen miesten maailmaan herkkyyttä Martyn kipuilevana vaimona.
Itse juonesta paranee paljastaa mahdollisimman vähän. Viikonvaihteessa Yhdysvalloissa nähty yllättävä loppuratkaisu aiheutti viljalti keskustelua verkossa, puolesta ja vastaan. Joka tapauksessa synkän tarinan loppu on omalla tavallaan osuva: pimeyden kauheaan ja samalla magneetin lailla luokseen kiskovaan sydämeenhän siinä sukelletaan, monellakin tapaa.
Christian Balen fysiikan lakeja uhmaava combover, Amy Adamsin rintavako, Bradley Cooperin papiljotit ja Jennifer Lawrence haistelemassa kynsilakkaa. Siinä päällimmäisin, mitä jää käteen peräti 10 Oscar-ehdokkuutta kahmineesta American Hustlesta. Eikä ihme, sillä David O. Russellin (mm. Fighter, Silver Linings Playbook) jos mikä on näyttelijöidensä näköinen elokuva. Erityismaininnan ansaitsevat myös leffan lavastus ja puvustus, jotka puhaltavan elokuvan henkiin ja luovat hienon ajankuvan 70-luvun lopun New Yorkista.
American Hustle kertoo jonkin sortin tositarinan huijaripariskunnasta, joka ajautuu keskelle yhä syvemmälle alamaailman syövereihin uppoavaa poliisin peiteoperaatiota. Perinteisen kuka huijaa ja ketä -kuvion ohella tarinan sydämessä on eräänlainen neliödraama Balen pöhöttyneen pelurin, Lawrencen sekopäisellä vapautuneisuudella näyttelemän pisteliään vaimon, Adamsin viileän huijarittaren ja Cooperin pakkaa vielä sekoittavan kuumakalle-etsivän välillä. Kaikki ovat rooleissaan loistavia, etenkin viehkeä Adams sekä Lawrence, jonka lakattu kutrikasa huojuu uhkaavasti kuin turhautuneen kotiäidin epävakaa mieli.
Kaikin puolin pätevistä puitteistaan huolimatta American Hustle ei oikein pääse maalinsa. Rikostrillerinä se kierry tarpeeksi tiukalle, eivätkä hahmojen väliset jännitteet virity niin tiiviiksi kuin toivoisi. Lopulta löysiä langanpäitä on liikaa, ja lopputulos lässähtää vähän hengettömäksi pannukakuksi. Sääli, sillä aineksia olisi löytynyt enempäänkin. Katso silti jos ei muuten niin ihanan Jennifer Lawrencen, tuon Hollywoodin oman luonnonlapsen, kunniaksi. Ja hupaisan alkukohtauksen, jossa Balen Irving laittaa tukkaansa. Kelvannee oppitunniksi kaikille kaljuuntumisen kanssa kamppaileville miehille.