Tunteet ovat uusi punk, julisti Guillermo del Toro Suomen Kuvalehden haastattelussa ja totesi olevansa läpeensä kyllästynyt kyyniseen tarinankerrontaan. Ei siis ihme, että del Toron The Shape of Water on häpeilemättömän sadunomainen elokuva, jossa hyvä on hyvää ja paha yksiselitteisen pahaa. Kulta-ajan Hollywoodin viatonta henkeä kanavoiva, utuisen pehmeästi valaistu elokuva on kuin vanhan ajan musikaali (melkein) ilman tanssia ja laulua. Sally Hawkins on tutun ihastuttava hyväsydämisenä, mykkänä siivoojana ja jotenkin luonnostaan 50-lukulaisen näköinen Michael Shannon omassa elementissään kivikasvoisena pahiksena.

Lähtöasetelma on sekin lähes disneymaisen yksinkertainen. Shannonin erikoisen olennon Amazonin joista tutkittavaksi napannut laboratorion johtaja käyttää valkoisena heteromiehenä häikäilemättä valtaansa epäilemättä hetkeäkään omaa asemaansa luomakunnan kruununa. Samalla altavastaajat eli naiset ja kaikki muut saavat kyseenalaisen kunnian puuhastella taustalla näkymättöminä, ainakin kunnes Hawkinsin Eliza päättää pelastaa älykkääksi huomaamansa ja itsensä lailla hiljaisen ”hirviön”.

The Shape of Water ei ole alkuvuoden laatuleffasuman paras elokuva, mutta lämmittää mieltä pienillä yksityiskohdilla ja b-elokuva-viboilla, joita olisi kyllä voinut ripotella mukaan enemmänkin. En muista kovinkaan monta ison yleisön elokuvaa, jossa naisen päivärutiiniin kuuluisi mutkattomasti kuvattu masturbointihetki kylvyssä, ja lajien välinen herkkä seksi – kylpyammeessa taas – on sekin kulmakarvoja nostattavan hupaisaa. Ylipäätään muotoon kuin muotoon muovautuva vesi on elokuvassa kauniisti kuvattu ja eroottinen elementti, jota sataa, tihkuu ja tulvii, ja jolle lopulta voi antautua kokonaan.