Tässä sitä taas ollaan: vuosi lähenee loppuaan ja seuraava tekee tuloaan. Elokuvavuosi ei ole ainakaan pikaisella pohdinnalla tuntunut erityisen elähdyttävältä, mutta muuten elämme totisesti niin sanotusti mielenkiintoisia aikoja. Trumpin ensimmäinen vuosi presidenttinä on osaltaan kirittänyt keskusteluja rasismista, eriarvoisuudesta ja seksismistä, sanalla tiivistäen rakenteista. Myös taiteen ja viihteen piirissä on puhuttu entistä näkyvämmin rodullistamisesta ja kulttuurisesta omimisesta sekä peräänkuulutettu oman kulttuurisen aseman ja etuoikeuksien tunnistamista.

Talven aikana ilmiliekkiin leimahtanut me too -keskustelu saattaa lopulta olla luontevaa jatkumoa tälle kaikelle, mutta silti on yhä välillä vaikea uskoa että tästä puhutaan vihdoin isosti ja ihan oikeasti. Että tulevaisuuden tyttö/poika ei ehkä enää ajattele, ettei tästä nyt kannata tehdä numeroa, sillä ei ketään kuitenkaan kiinnosta. Teatteriin ja elokuva-alalle pesiytyneestä seksismistä on Suomessakin puhuttu paljon, muttei varmastikaan tarpeeksi. Vaikkei puita ainakaan vielä ole kaatunut Hollywoodin ja Ruotsin tapaan, toivottavasti nyt aletaan viimein olla hereillä. Kuten joku jossain osuvasti tiivisti: taide ei oikeuta mitään.

Näiden teeemojen pohjalta on luontevaa, että vuoden parhaina elokuvina esiin on nostettu erityisesti rasismia oivaltavasti käsittelevä ja muutenkin näppärä Get Out. Itse en ehkä listaisi sitä omaan top vitoseeni, mutta tästä päästäänkin sujuvalla aasinsillalla tänä vuonna elokuvat pesevien TV-sarjojen pariin ja Margaret Atwoodiin. Aivan liian pelottavasti tätä aikaa peilaavan The Handmaid’s Talen on nimittäin pakko olla tämän vuoden puhuttelevin ja kammottavin sarjaelämys. Melkein aloin jo valmistella omaa salaista pakoreittiäni Ruotsiin, vastaisuuden varalle.

Tässä kohtaa on tietenkin pakko nostaa esiin myös kiihkeästi odotettu, ahmittu ja analysoitu, mutta silti maton ihanasti katsojan jalkojen alta vetänyt Twin Peaks: The Return. En vieläkään ihan tiedä mitä, mutta olihan se – kiitos tripistä, David Lynch. Kukaan muu tuskin voisi koskaan räjäyttää kotisohvia näin avantgardistisella ison budjetin tavaralla.

Sarjojen osalta ovat tänä vuonan ilahduttaneet myös kipeän ihana Better Things, kiehtovaa ajankuvaa tarjoilleet The Deuce ja Mindhunter sekä yllättävän vetävä Big Little Lies, joka kertoikin lopulta enemmän parisuhdeväkivallasta kuin rikkaiden kotirouvien elämäntuskasta. Toisaalta sarjavuotta ei kai voi pistää pakettiin mainitsematta päättyneitä helmiä eli Skamin ja Girlsin viimeisiä tuotantokausia. Sukupolvikokemuksia nämäkin.

Entäs ne elokuvat sitten? Vuoden kotimaisista ensi-illoista osa on yhä näkemättä, mutta ykköseksi on pakko nostaa elokuvakerrontaa raikkaasti ravistellut Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset. Kissanpentuja, moottoripyöriä, liekinheittimiä, anarkistisia mimmejä – vähemmästäkin kylmä sydän sulaa. Muita huomionarvoisia tärppejä ovat esimerkiksi Tokasikajuttu ja kipeitä kokeneiden tyttöjen kasvukertomukseksi kasvanut Hobbyhorse revolution.

Hyvin tuntuu jälleen voineen myös Yhdysvaltalainen indie. Moni loppuvuoden elokuva ympäri ämpäri kehutusta Florida Projectista Greta Gerwigin Lady Birdiin saa meillä ensi-iltansa vasta ensi vuoden puolella, mutta esimerkiksi Andrea Arnoldin Season Film Festivalilla nähty American Honey oli huumaava. Kärkeen taitaa kuitenkin yltää alkuvuodesta levitykseen saapunut Moonlight, jonka jälkihehkussa teki mieli viipyillä pitkään.

Pakko on mainita myös ainakin Amerikan Kaurismäen eli Jim Jarmuschin seesteisyydellään hurmannut Paterson, täydellisen ylimakea leffakarkki La La Land, Ruben Östlundin hieno, vaikkakin ehkä Turistille hävinnyt The Square sekä Christopher Nolanin yllättävän pysäyttävä Dunkirk.