Ruotoihin asti perattu

the-square.jpgRuotsalaisohjaaja Ruben Östlund on kyllä pirun taitava ja samalla varsinainen julmuri. Viime vuosien puhuttelevimpiin Pohjoismaisiin elokuviin kuuluva Turisti perkasi ruotoihin asti terveelle itsepetokselle rakentuvan keskiluokkaisen mieheyden, perheen ja parisuhteen. Myös aiemmin syksyllä R&A:ssä nähty ja tänään ensi-iltansa saanut The Square perustuu hyväosaisen valkoisen heteromiehen kujanjuoksuun ja uhkaavasti liitoksissaan natiseviin kulisseihin, joihin nykytaiteen elitistisen hyhmäinen maailma tarjoaa mukavasti tarttumapintaa.

Kaksi ja puolituntinen The Square on isompi ja lonkeroisempi teos kuin vaikkapa Turisti, ja toisiinsa paremmin tai huonommin liittyviä juonteita riittää varastetusta puhelimesta oudon kiihottavaan tv-reportteriin (ihana Elisabeth Moss) sekä silmäätekeviä pahoinpitelevään performanssitaiteilijaan. Samalla menetetään jotain vereslihaisista tehoista, mutta osuvan satiirin Östlund toki osaa.

The Square lienee erityisen hauska, jos on joskus työskennellyt markkinoinnin maailmassa tai tuntee tarkemmin nykytaidekenttää, mutta modernin mieheyden lisäksi kenties kipeimmin tökitään ruotsalaista tasa-arvoisen ja suvaitsevaisen keskustelukulttuurin ihannetta, tai ainakin siihen liittyviä tekopyhyyksiä. Naurattaahan se, kun yleisö suvaitsee päättäväisen ymmärtäväisesti lehdistötilaisuuden keskeyttäviä tourette-törkyhuutoja tai se, kun tolerantti museonjohtaja ei halua myöntää pelkäävänsä nousta lähiöhoodeilla autosta. Onhan se koomista, kun siivojaa tärvelee vahingossa roskakasaa muistuttavan teoksen ja huvittavaa, kun sivistyneet kutsuvieraat yrittävät rynniä vaivihkaisesti ilmaiseen buffapöytään. Aika monesti nauru juuttuu kuitenkin kurkkuun, ja Östlund peilaa tarkemmin kuin välttämättä välittäisi katsoa.

Nimensä Cannessakin palkittu The Square saa kuvitteellisesta ja ilmeisen vaikeasti markkinoitavasta teoksesta, eräänlaisesta luottamuksen ruudusta. Elokuvan hengessä voi pelata myös pientä ajatusleikkiä siitä, kumman luukun luo itse astelisi: ”luotan ihmisiin” vai ”en luota ihmisiin”. Entäs sen jälkeen, jos kännykkä ja muu omaisuus pyydettäisiin jättämään valvomatta ovelle. Niinpä.

Kulttuuri Leffat ja sarjat Suosittelen

Mielitekoja

MindhunterOlen vieläkin aavistuksen katkera siitä, että HBO:n loistava Looking lopetettiin ihan kesken kaiken. Pientä lohtua voi onneksi nyt löytää siitä, että Lookingin aina vähän liian kunnollinen Patrick eli Jonathan Groff on taas eetterissä Netflixin Mindhunter-sarjan FBI-agentti Holden Fordina, tavallaan ihan erilaisessa mutta kuitenkin aika samanhenkisessä roolissa. Sarja on sitä paitsi muutenkin oikein mainio.

Kylmäävä alkutekstiepisodi ja David Fincherin nimi tuottajakrediiteissä vievät ajatukset aika karmivaan suuntaan, ja nykykielessä sarjamurhaajina tunnettujen motiivien äärellähän tässä toki ollaan. FBI:n käyttäytymistieteen yksikön alkuvaiheita kartoittava Mindhunter on silti enemmänkin vähän kuin rikosmaailman Masters of Sex, eli superkiinnostava aikamatka nykyään ilmiselvän tarpeelliselta tuntuvan tieteenalan syntyyn. 70-luvun lopulla psykologialla ja käyttäytymistieteillä oli ainakin FBI:n silmissä mitä ilmeisemmin yhtä kyseenalainen asema kuin seksologialla 50-luvun lääketieteessä. Fordin ja tukimuskumppanien arveluttava hömppäkin hyssytellään kellarin hämärään, päämajan perimmäiseen nurkkaan.

Masters of Sexin tapaan Mindhunter perustuu oikeisiin henkilöihin, ja agenttien tavatessa paatuneita taparikollisia ympäri Yhdysvaltojen haastattelukohtauksissa on kuulemma jopa käytetty alkuperäisiä repliikkejä. Kumpikin sarja on myös puheenvuoro tieteen ja tutkimuksen puolesta. Vielä jokunen vuosikymmen sitten poliisivoimissa ei oltu psykologisesta profiloinnista saati dna-todisteista kuultukaan, ja se jos mikä on oikeasti pelottavaa.

Kulttuuri Suosittelen Ajattelin tänään