Sotaelokuvat ovat vähän kuin westernit: eivät varsinaisesti suosikkigenreäni, mutta parhaimmillaan alkukantaisen vaikuttavia. Esimerkiksi Christopher Nolanin Dunkirk. Lavealla pensselillä maalattua ison rahan taisteluelokuvaa, joka onnistuu jotenkin olemaan yhtä aikaa karun minimalistinen ja laskelmoivan yltiöpateettinen.

Dunkirkin tuuliselle, vihollisten saartamalle rantakaistaleelle sijoittuvassa elokuvassa puhutaan vähän ja niin sanotuista päähenkilöistä tiedetään vieläkin vähemmän. Ei koskettavia taustatarinoita urhoollista tai kenties pelkurimaista persoonaa määrittävistä sattumuksista tai kotona odottavista morsiamista, ei edes nimiä. Ja hyvä niin, sillä puheliaimmat ja tarinallisimmat osuudet ovat myös elokuvan heikoimpia. Tunne välittyy kyllä alleviivaamattakin, tai sitten ei.

Parhaimmillaan Dunkirk on kauhun tasapainolle pysähtyneissä hetkissä ja lähes mekaanisessa toiminnassa, nälän ja väsymyksen jähmettämässä turtumuksessa. Joku saa tilaisuuden sankaritekoihin, muille jää aalloissa räpiköivän selviytyjän osa. On pysäyttäviä kuvia ruskean ja sinisenharmaan sävyttämiltä rannoilta sekä Atlantin ylle loputtomana kaartuvalta taivaalta. Märät vaatteet voi melkein tuntea ja suolan haistaa. Ääniraidalla kello tikittää, hakkaava pulssi tykyttää ja korva hapuilee vääjäämättä lähestyvien pommikoneiden jyskettä. Riipivää ja järjetöntä, niin kuin sota aina.