Viimeisellä rannalla

Dunkirk

Sotaelokuvat ovat vähän kuin westernit: eivät varsinaisesti suosikkigenreäni, mutta parhaimmillaan alkukantaisen vaikuttavia. Esimerkiksi Christopher Nolanin Dunkirk. Lavealla pensselillä maalattua ison rahan taisteluelokuvaa, joka onnistuu jotenkin olemaan yhtä aikaa karun minimalistinen ja laskelmoivan yltiöpateettinen.

Dunkirkin tuuliselle, vihollisten saartamalle rantakaistaleelle sijoittuvassa elokuvassa puhutaan vähän ja niin sanotuista päähenkilöistä tiedetään vieläkin vähemmän. Ei koskettavia taustatarinoita urhoollista tai kenties pelkurimaista persoonaa määrittävistä sattumuksista tai kotona odottavista morsiamista, ei edes nimiä. Ja hyvä niin, sillä puheliaimmat ja tarinallisimmat osuudet ovat myös elokuvan heikoimpia. Tunne välittyy kyllä alleviivaamattakin, tai sitten ei.

Parhaimmillaan Dunkirk on kauhun tasapainolle pysähtyneissä hetkissä ja lähes mekaanisessa toiminnassa, nälän ja väsymyksen jähmettämässä turtumuksessa. Joku saa tilaisuuden sankaritekoihin, muille jää aalloissa räpiköivän selviytyjän osa. On pysäyttäviä kuvia ruskean ja sinisenharmaan sävyttämiltä rannoilta sekä Atlantin ylle loputtomana kaartuvalta taivaalta. Märät vaatteet voi melkein tuntea ja suolan haistaa. Ääniraidalla kello tikittää, hakkaava pulssi tykyttää ja korva hapuilee vääjäämättä lähestyvien pommikoneiden jyskettä. Riipivää ja järjetöntä, niin kuin sota aina.

Kulttuuri Leffat ja sarjat Suosittelen

Tunnustuksia

Gypsy

Psykologia oli aikoinaan yksi nuoruuden haavealoistani. Kenties siksi terapiasarjat viehättävät edelleen – ja niin ilmeisesti muitakin, sillä enemmän ja vähemmän kiinnostavia psykologihahmojahan fiktiossa riittää. Viimeisimpänä kelkkaan ovat hypänneet Naomi Watts ja Netflixin Gypsy.

Wattsin Jean Holloway taistelee mm. ihmissuhde- ja päihdeongelmista kärsivien asiakkaidensa lisäksi tietenkin myös omien haamujensa kanssa. Tasaisen perhe-elämän kyllästämä keski-iän kriisi kääntyy pikkuhiljaa isojen valheiden reunustamaksi syöksykierteeksi ja pian hillitty ammatti-identiteettikin natisee jo liitoksissaan.

Guardianin haastattelussa Watts kertoi testailleensa (kalliita) terapioita taustatyönä rooliaan varten, ja ehkä vaihtoehtoisten identiteettien kanssa leikittelevässä Hollowayssa on muutenkin jotain tuttua nuorena tiuhaan kaupunkia, koulua ja lopulta maatakin muuttaneelle näyttelijälle. Gypsyä Watts on joka tapauksessa ollut myös tuottamassa.

Välillä vähän saippuamaiseksi draamaksi lipsahtava Gypsy ei ole mikään Terapiassa (In treatment), mutta koukuttaa silti kohtalaisen kivasti. Kiinnostavana sivujuonteena kulkevat myös perhekuviot pojaksi itsensä kokevan tyttären kanssa. Katsotaan miten kiehtovaksi pikkuhiljaa kierroksiaan kasvattanut Gypsy lopulta äityy.

Kulttuuri Suosittelen Ajattelin tänään