Lisää tyhjiä hetkiä
Ai että, ihastuin tähän täysillä. Paterson on taattua ja priimaa Jim Jarmuschia: arjen runoutta, mutkattoman viipyileviä kohtauksia, hienovaraista huumoria ja herkullisia yksityiskohtia. Ajattomuudessaan ja vähäeleisessä asetelmallisuudessaan Jarmusch lähestyy paikoin kotoista kaurismäkeläisyyttä, ja kuka tietää, ehkä hän onkin amerikkalaisista ohjaajista suomalaisin.
Elokuvan Paterson viittaa sekä Adam Driverin näyttelemään bussikuskiin että vanhaan teollisuuuskaupunkiin, jonka katuja linja-auto päivittäin halkoo. Samaan aikaan, samaa reittiä, sama eväslaatikko ja runojen täyttämä muistikirja taskussa. Rapakon takainen työväenluokkaisuus saattaa näin Trumpin valtaannousun jälkeen näyttäytyä kyseenalaisessakin valossa, mutta tapansa mukaan Jarmusch näkee simppelin elämän humaanin puolen: yhteisöllisyyden, hyväsydämisen vaatimattomuuden ja tilan hengittää, luomisen vapauden ilman ulkokultaisia paineita.
Paterson ja hänen myyttisen kaunis tyttöystävänsä Laura elävät harmonista arkea, jossa boheemi taiteilijuus kohtaa kellontarkat rutiinit. Elämänilo pohdiskelevan tarkkailun, pulppuileva innostus vankkumattoman pysyvyyden. Elokuvan ajaton tunnelma on lempeän rauhoittava, ja melkein äimistyy, kun joku hahmoista kaivaa iPhonen taskusta. Samalla tulee miettineeksi, mistä kaikesta on älypuhelimien myötä luovuttu. Ympäristön havainnoimisesta, googletettavan faktatiedon opettelusta, hitaudesta, luovuuden polttoaineena toimivista tyhjistä hetkistä.
Paterson on yksinkertaista elokuvaa parhaimmillaan ja palanen sellaista sisäistä rauhaa, joka kai syntyy uteliaisuudesta elämälle. Taidosta olla urautumatta tai katkeroitumatta, vaikka ajaisikin vain sitä samaa bussia joka ikinen päivä elämänsä loppuun asti. Erityismaininta myös englanninbulldoggi Marvinille, joka sulattaa nekin kylmät sydämet, joihin Driverin länkisäärinen charmi ei pure.
