Marraskuuta en fanita sitten yhtään, yhä vain ällistyttävän tuotteliasta Woody Allenia sen sijaan kylläkin. Etenkin tänään, sillä pyryinen ilta ja kynttilänvalonhehkuinen Café Society ovat täydellinen match. Puolitoistatuntinen kulta-ajan Hollywoodia, ikonista Manhattania, pehmeää jazzia ja kepeänä kuplivaa samppanjaa lämmittää kuin ihanan pöyheä untuvatäkki.

Allen on paitsi elementissään myös hyvässä terässä, eikä Café Societynkään romantiikka pelkkää unelmahöttöä ole. Jesse Eisenbergin ja Kristen Stewartin orastavassa rakkaudessa on katkeransuloinen terä ja seurapiiriglamourin takana piilottelee todellisuus, jossa kaikkea ei voi saada. Pettymys ja haikeus asettuvat helposti taloksi, mutta dreams are dreams.

Mukavaa elokuvassa on myös yllättävä ja ennakkoluuloton casting: Steve Carrell ja Blake Lively allenilaisittain, miksipä ei. Stewartissa ja Eisenbergissa taas on molemmissa omanlaistaan hermostunutta energiaa. Stewartin hieman vetäytyvä olemus ja Eisenbergin tutun kireä kehonkieli ovat jotenkin hellyttävän samastuttavia, ja syntyperäisenä newyorkilaisena Eisenberg on aika passeli Allenin 2010-luvun alter egoksi. Voi hyvin kuvitella, että enemmän tai vähemmän neuroottisena esiintynyt ohjaaja näkee hänessä nuoren itsensä.