Näyttelijänä paremmin tunnetun Pamela Adlonin (osa)omaelämänkerrallinen Better Things on mukavan freesi tuttavuus, jota jotenkin päätyy kuvailemaan kahdella tosi kuluneella termillä: elämänmakuinen ja ruuhkavuodet (muuten ehkä ällöttävin sana ikinä). Pakottomalla tavalla hauskakin HBO:n levittämä sarja on, ja usein samaistuttavan osuva.

Kurkistuksia Hollywoodin kulissien taakse on toki nähty ennenkin, mutta Better Things ei (onneksi) ole mikään Entourage tai Californication. Juuri jälkimmäisestä Adlon useimmille lienee tuttu: Marcy Runkle oli se pieni, topakka rääväsuu, ammatiltaan tietenkin julkkisten bikinivahaaja tai jotain sinnepäin. Enemmän Better Things muistuttaa arkisuudessaan vaikkapa Louis C.K.:n Louieta, jota Adlon on ollut tuottamassa, ja toisin päin.

Better Thingsin LA ei näyttäydy unelmien tähtitehtaana eikä ”Samin” näyttelijäntyö kovinkaan hohdokkaana. Hommia piisaa milloin enemmän milloin vähemmän, hölmöistä sivuosista aina lääkemainosten lukemiseen. Mutta hei: ”blessed to be working!”, jengi tsemppaa toisiaan. Samin toinen, pitkäaikainen ellei peräti ikuinen duuni on mutsius, joka kolmen kipakan tyttären yksinhuoltajana näyttää vähintäänkin johtamiskoulutusta ja prosessikaavioita vaativalta jutulta.

Pakkaa sekoittavat myös Samin ikääntyvän äidin sekoilut, ja viiden erilaisen ja eri ikäisen naisen perhepiiristä riittää mistä ammentaa. Sarjassa ei vilautella liiaksi mitään äitikortteja, vaikka vanhemmuusaspekti erottaakin Better Thingsin esimerkiksi tiukemmin työympäristöön sijoittuvasta 30 Rockista. Jonkinasteista hengenheimolaisuutta Adlonin ja Tina Feyn sekä vaikkapa nuoremman sukupolven Lena Dunhamin välille voi kenties silti hahmotella. Rehellistä puhetta oikeista asioista, ja usein enemmän kuin ainakaan Samin tyttäret välittäisivät kuulla.