Nimellä on väliä. Maïwennin Huuma (Mon Roi) kääntää ajatukset alkuperäistitteliä suoremmin rakastumisen taudinkuvaan. Siihen ihanaan ja kamalaan dopamiinimyrskyyn, jota päättömäksi hullaantumiseksi kai kutsutaan. Kortisoliin, serotoniiniin, oksitosiiniin, endorfiinien ja ties minkä addiktiiviseen cocktailiin, joka saa silmät sumenemaan ja järjen rippeiden valumaan seksihien mukana lattiakaivoon. En tiedä kuinka moni tolkun ihminen pääsee kokemaan ihan näin sekopäistä trippiä, mutta Emmanuelle Bercot’n Tony on mennyttä naista heti nähdessään kiharapäisen Georgion diskon tanssilattialla.

Vincent Casellin ilkikurisen karismaattinen ravintoloitsija antaa juristille luvan heittäytyä, mutta paljastuu pian impulsiiviseksi egoistiksi ja edesvastuuttomaksi valehtelijaksi. Se ei tietenkään kiihkeää menoa hidasta, sillä myös nainen on taitava valehtelemaan itselleen. Pari hulluttelee naimisiin ja mies haluaa lapsen kuin uuden, entistä diipimmän extreme-elämyksen – joka alkaa kyllästyttää jo ennen kuin hormonaaliselle ja takertuvalle vaimolle saadaan lykättyä Xanax-resepti kouraan.

Huuma lepää näyttelijöiden varassa, ja hyvä niin: Casell tykittää juuri niin kusipäisen ihanalla tavalla kuin vain voi, ja Bercot palkitiin Cannesissa parhaan naisnäyttelijän pystillä. Paikoin hyvinkin hauskassa elokuvassa nauretaan ja riidellään täysillä räkä poskella, mutta loppupuolella tämä itseään toistava dynamiikka alkaa kieltämättä hieman puuduttaa. Huuma on yltiöpäisyydessään hillitön, ja hillittömän ranskalainen, mutta ainakin tässä mielessä realistinen: samat turhauttavat kaavat ja perimmäiset konfliktit pulpahtavat pintaan kerta toisensa jälkeen.

Elokuvan kauneimpia hetkiä on mielestäni loppu, jossa Tony lopulta näkee Georgion. Ei himossa eikä vihassa vaan kirkkaassa päivänvalossa, kaikkien tuskaisten vuosien koulimana. Ei kuninkaana eikä paskiaisena vaan ihmisenä, josta on vihdoin päästänyt irti. Tai naisena, josta huuma on päästänyt irti. Toistaiseksi.