Turkin Virgin Suicides. Siksikin Deniz Gamze Ergüvenin Mustangia on kuvailtu, eikä suotta. Vanhoillisen setänsä hoteisiin päätyvän sisarusparven maailma supistuu neljän seinän sisälle heti kun pojat alkavat kiinnittää heihin huomiota. Tyttöjen neitsyyttä on nimittäin suojeltava viimeiseen hengenvetoon – se on sentään viehkojen orpolapsien kallisarvoisin omaisuus.

Ranskan ehdokkaana parhaan vieraskielisen elokuvan Oscaristakin kilpaillut leffatapaus on usein elämäniloinen ja hauska: tytöt ovat sanavalmiita ja mummoilta harmaantuvat loputkin hiukset, kun sääri vähän vilahtaa. Nauru takertuu kuitenkin pian kurkkuun, sillä Mustang kuvaa niin ilkeän osuvasti todellisuutta, jossa moni tyttö tai nainen yhä vain elää.

Turhat lukemiset saa unohtaa eikä hädin tuskin täysi-ikäisillä, rahattomilla  ja kouluttamattomilla tytöillä ole muita mahdollisuuksia kuin alistua perheidensä tahtoon. Veritahroja kytätään lakanoista ja jopa lääkäreillä on pokkaa käyttää ammattitaitoaan mahdollisesti puhjenneiden immenkalvojen tiirailemiseen.

Elokuvan villihevosiin viittaava nimi korostaa ristiriitaa rannalla hihkuen ilakoivien nuoren sekä kotitalousoppiin ja “paskan värisiin kaapuihin” pakotettujen pikkuvaimokkeiden välillä. Mustang on alleviivaava, mutta myös sisukas ja tärkeä elokuva. Jos tämän jälkeen tekee mieli väittää, ettei feminismiä tarvita, en tiedä mitä sanoa.