Kaikilla hyvillä asioilla tuppaa oleman yksi huono puoli. Nimittäin se, että ne väistämättä loppuvat. Mad Menin päättymisen kanssa alan olla jo sinut, mutta nyt käyvät vähiin myös joululomalukemiseni sivut. Ja Patti Smithin M Train on ihana, loputtomine kahvikuppeineen ja sumuisine polaroid-kuvineen. Renesanssitaiteilijuuden lisäksi Smithissä on rakastettavaa omistautuva suhtautuminen juuri tietyn kahvilaan tiettyyn kulmapöytään sekä fetissinomainen suhtautuminen matkan eli elämän varrelta poimittuihin muistoesineisiin. Kivet, takit, valokuvat, muistikirjat, kamerat, tyhjät take away -kahvikupit, kaikilla on oma sielunsa ja tarinansa.

Hellyyttävintä kirjassa on silti Smithin palava rakkaus TV-dekkareihin. CSI:stä Lutheriin ja skandijännäreihin, Smithin on saatava päivittäinen annoksensa. Eniten sivuja Smith omistaa Jälkiä jättämättä -sarjalle ja murhatutkija Sarah Lindenille. Tästä tinkimättömästä ja jatkuvasti nikotiinipurkkaa jauhavasta yksinhuoltajaäidistä Smith kertoo pitävänsä enemmän kuin useimmista oikeista ihmisistä. Pakkohan sarjaa oli itsekin alkaa katsoa, siitä huolimatta että Smithin ihastuttava Linden-analyysi purkaa samalla palasiksi saagan päätösjakson (spoiler alert).

Ja niinhän se on, että fiktiivisistä hahmoista tulee usein läheisempiä kuin haluaisi myöntää. Terveisiä vaan Don Draperille ja Peggy Olsonille. Ja tietysti Patti Smithille, I feel you.