Ihana Ingrid

ingrid-bergman.jpgIngrid Bergman – Omin sanoin on kerrassaan ihastuttava elokuva, ei voi muuta sanoa. Samalla haikea ja kirpeäkin, vähän kuten Bergman itse. Dokkarista tekevät ainutlaatuisen erityisesti Bergmanin aikuisten lasten haastattelut sekä ohjaaja Stig Björkmanin haltuunsa saamat tähden henkilökohtaiset arkistot: kirjeet, kotivideot valokuvat ja nuoruuden päiväkirjat kertovat omaa tarinaansa.

Elokuva on kiinnostava myös naisnäkökulmasta. Bergman oli kokeilunhaluinen, vapaa sielu, joka kulki elämässään sinne minne intuitio näytti. Eli Ruotsista Hollywoodiin, uusiin naimisiin italaialaisohjaaja Roberto Rossellinin kanssa, lopulta Lontooseen, Pariisiin ja Ruotsiin kolmanteen avioliittoon. Bergman aloitti monta kertaa puhtaalta pöydältä samalla kun lapset jäivät isälleen tai huolehtimaan toisistaan, kuukausiksi tai jopa vuosiksi.

Tekopyhä avioerokohu lähes katkaisi hänen Hollywood-uransa, mutta ehkä aika oli jollain tapaa myös sallivampi. Bergmanin lähipiiri ymmärsi taiteellisen työskentelyn ehdottomuuksia, ja kenties Ingrid osasi antaa itselleen luvan olla äitinä epätäydellinen. ”Emme kai me lapset aina olleet kovin kiinnostavaa seuraa”, sanoo esikoistytär Pia Lindström. Silti kukaan ei tuntunut saavan tähdestä tarpeekseen, ja lapsetkin puhuvat äidistään enimmäkseen lämmöllä.

Parasta on dokumentissa on lopulta kuitenkin vain katsoa ihmistä. Näyttelijän lähipiiristä ei epäviehättävää napaa löydy, ja Bergmania itseään voisi ihmetellä ikuisuuden. Miten joidenkin kasvot tuntuvatkin olevan niin täynnä valoa? Silmät ja herkästi syttyvät hymy täynnä ilmettä ja vilpitöntä iloa. En muista kuka sanoi, että näytteleminen on oikeastaan vain korostettua olemista – mutta tämän täytyy olla juuri sitä.

PS. Postuumisti satavuotisjuhlaansa viettävän Bergmanin leffoja pyörii vielä syksyllä jokunen myös Orionissa sekä Yle Teemalla. Suosittelen.

Kulttuuri Leffat ja sarjat Suosittelen Ajattelin tänään

Kyllä se tästä

Kaukana maailman menostaKaukana maailman menosta (Far from the Madding crowd) on tavallaan aika lohdullinen elokuva. Jos ei muuten niin ihan vain siksi, ettei mene muillakaan hommat aina ihan putkeen. Ei edes tanskalaisohjaaja Tomas Vinterbergillä, jonka dogma-pätkä Juhlat, karuakin karumpi Submarino ja Mads Mikkelsenin häikäisevästi tähdittämä Jahti ovat loistavia elokuvia. Tinkimättömiä ja synkkiä, mutta myös psykologisesti tarkkanäköisiä ja syvästi inhimillisiä.

Tarttuminen Thomas Hardyn epookkiromaaniin kuulostaa tältä pohjalta epätyypilliseltä valinnalta, mutta okei, mikäs siinä. Onhan tarinassa potentiaalia: viktoriaanisia sukupuolirooleja ravisteleva itsenäinen naispäähenkilö, kiinnostava näkökulma puuterisiin käsityksiin romanttisesta rakkaudesta kenties. Ja pääosissa aina ihana Carey Mulligan sekä muun muassa Jacques Audiardin kanssa työskennellyt Matthias Schoenaerts.

Mutta ei. Puitteistaan huolimatta Kaukana maailman menosta on suorastaan ällistyttävän kehno. Batsheba Everdeenin kilpakosijakavalkadi on harvinaisen ulkokultainen ja täynnä niin falskia dialogia, että viereisessä penkissä kärvistellyt rouvashenkilö meinasi tikahtua. Henkilöhahmot ovat läpikuultavan ohuita eikä maaseudun viljavista pelloista, juurevasta mudasta tai fyysisen työn ilosta ja tuskasta ole saatu mitään irti. Saati sitten niistä sukupuolirooleista tai edes romantiikasta ja kaihoisista katseista.

Lilyssäkin on viime viikkoina käyty keskustelua mokista, ja herra tietää että niitähän riittää. Ainakin ammatillisessa mielessä moni meistä voi onneksi lohduttautua sillä, työn tulokset eivät ole kovin julkisia. En tiedä mitä elokuvan kulissien takana on tapahtunut. Onko Vinterberg kenties pakotettu ohjaamaan vasemmalla kädellä, silmät sidottuina tai muuten vaan ajautunut tuntemattomasta syystä turhan kauaksi ulapalle? Hyvä puoli tässä kuitenkin on se, että seuraava elokuva on lähes takuuvarmasti parempi. Tsemppiä sulle, Tomas (ja kaikille meille muillekin) – kyllä se tästä.

Kulttuuri Leffat ja sarjat Ajattelin tänään