F-sana
Aamulla lehteä ja verkkoa selaillessa sai taas ajattelelemisen aihetta. Tuli nostatettua vähän verenpainettakin. Viikon varrella on saanut lukea naisten ja miesten suhtautumisesta feminismiin, ja yhä vain hämmentävän yleinen toteamus kuuluu ”en ole feministi, mutta…”. Tai vastaavasti pehmentävä ”olen feministi, mutta…”. Jokaisella naisella lienee kokemuksia huorittelusta, esineellistämisestä tai tytöttelystä, ja jos ihan pelkästä lainsäädännöstä puhutaan, mietipä näitä: nainen on saanut Suomessa omistaa omaisuutta vasta 1929 lähtien ja säilyttää oman sukunimensä avioliitossa 1986 lähtien. Raiskaus avioliitossa määriteltiin rikokseksi vasta 1994. Tekisi mieli kysyä, mitä näistä ystävämme ei-feministit eivät kannata.
Samalla voi pohtia tätä: on vuosi 2015, mutta naisohjaaja on edelleen poikkeuksen poikkeus. Nainen on ollut parhaan ohjaajan Oscar-ehdokkaana kokonaista neljä kertaa ja palkittu kerran (!). Cannesissa huomioidut naiset ovat yhtälailla harvalukuisia. Kovin moni tuskin päättelee tämän johtuvan siitä, että naiset ohjaavat enimmäkseen huonoja elokuvia. Silti, tässä sateisen harmaan naistenpäivän kunniaksi muutama mainio todiste päinvastaisesta. Katsokaa, rentoutukaa – ja sanokaa uskaltakaa sanoa se f-sana.
Lisa Chlodenko: The Kids Are All Right
Annette Bening ja Julianne Moore ihanan arkisina lesbovanhempina.
Debra Granik: Winter’s Bone
Rankka, mutta hieno. Sitä paitsi Jennifer Lawrencen tykittää, kovaa.
Kathryn Bigelow: Zero Dark Thirty
Bigelow’n The Hurt Locker on se yllämainittu Oscar-voittaja, mutta Zero Dark Thirtyssä on Jessica Chastain ja enemmän naisnäkökulmaa.
Jane Campion: Piano
1800-luvun naisen rooliiin sopeutumaton Holly Hunter ja mini-Anna Paquin. Varaa nenäliinoja.
Sofia Coppola: Virgin Suicides
Coppolan tulkinnoille tilaa jättävä debyytti naapurin pojat lumoavista ylisuojelluista siskoksista.
Lena Dunham: Tiny Furniture
Omaääninen Girlsin esiaste.
Sally Potter: Orlando
Ihana Tilda Swinton sukupuoltaan vaihtavana aatelishenkilönä. ”Same person. No difference at all… just a different sex”.
Hillitty, hallittu, koskettava. Merkkihenkilön tositarina, jossa kuljetaan vaikeuksien kautta voittoon. Kaiken teoria, jos mikä, on perusvarmaa Hollywood-laatua ja todellinen Oscar-elokuva sanan perinteisessä merkityksessä. Vaikka omaperäisempää elokuvailmaisua edustava Birdman putsasikin tällä kertaa pöydän, pääosasuorituksesta palkitun Eddie Redmaynen ja puvustus-lavastustiimin kyky mallintaa Stephen Hawkingin rappeuttavan ALS-sairauden eri vaiheet valkokankaalle on kieltämättä ilmiömäinen. Redmaynen roolisuorituksesta ei kaikesta kärsimyksestä huolimatta puutuu myöskään Hawkingin persoonaan mitä ilmeisemmin kuuluvaa ilkikurista huumoria ja elämänmyönteisyyttä.