Sokkotreffit ja reality-ohjelmat – siinä kaksi asiaa, joihin kannattaa suhtautua varauksella. Konsepti nimeltä Ensitreffit alttarilla kuulostikin aluksi erityisen epäilyttävältä sosiaalipornolta, mutta kuinkas sitten kävikään. Täytyy myöntää, että ahmaisin sen Katsomosta melkein yhdeltä istumalta.

Ohjelmassa kuusi toisilleen tuntematonta ”ikisinkkua” (iki ja iki, tosiasiassa moni oli alle kolmikymppinen) menee naimisiin tuntemattoman ihmisen kanssa. Parit on valikoinut ainakin psykologeista ja yhdestä papista koostuva asiantuntijaraati. Häiden jälkeen sitten pakataan kimpsut ja kampsut ja suunnataan tutustumaan häämatkalle. Ihmiskoe kruunataan viiden viikon yhteisasumisella. Loppujen lopuksi päätetään jatketaanko vai erotaanko.

Mikä tässä sitten kiinnostaa? Ehkäpä parisuhteen dynamiikan ihmettely, jota harvoin pääsee tarkastelemaan näin kärpäsenä katossa. Ohjelmaa on yritetty brändätä kohuttavaksi, mutta ei sitä loppujen lopuksi ole. Osallistujat eivät ole mitään BB-tyrkkyjä, vaan aikuiset ihmiset ne siinä puivat, miltä toiseen ihmiseen tutustuminen tuntuu. Dramaattisia ristiriitoja ei näy eikä suhteiden mahdollisesta fyysisestä puolesta liioin hiiskuta mitään.

Samalla asiantuntijaraati jakelee vinkkejä parisuhteista, tyyliin ”ilman erillisyyttä ei voi olla läheisyyttä”. Itse olisin kuitenkin kuullut mielelläni enemmänkin psykologisia analyyseja pariskuntien kanssakäymisestä loputtomien pikniktreffien ja skumppapullojen poksauttelun sijaan. Olisin halunnut tietää lisää ohjelmaan osallistuville tehdyistä psykologisista profiileista ja matchauksen perusteista. Olisin siis tyytyväinen, jos saman saisi pari astetta tylsemmäksi tuunattuna Yle Teema -versiona.

Silti, ohjelman äärimmäiseltä kuulostava idea on lopulta ihan kiinnostava. Kymmenien treffien ja pettymykseen päättyneiden, ehkäpä samaa kaavaa toistaneiden suhteiden jälkeen, miksei voisi harkita luopuvansa välittömästä vetovoimasta suhteeseen syöksymisen lähtökohtana. Jos oikeasti etsii intohimon sijaan pysyvää elämänkumppanuutta, saman arvomaailman jakajaa perheen perustamiseen kenties, miksei vapaaehtoinen järjestetty avioliitto voisi tulla kyseeseen.

Lopulta Ensitreffit alttarilla on kuitenkin vähän epäjohdonmukainen. Uskon kyllä, että kiintymys ja läheisyys, parhaimmillaan rakkaus ja halukin, voi syntyä pikkuhiljaa, mutta viisi viikkoa on siihen aika lyhyt aika. Kameroiden vieläpä seuratessa herkeämättä – mutta ok, realitysarjahan tässä on tarkoitus saada purkkiin. Ärsyttävintä on silti, että äkkiavioitujat itse puhuvat itseään pussiin ja suhtautuvat juttuun vain hiukan erilaisena extremedeittinä. Ihastumisen tunnetta selvästi odotetaan ja pian jo valitellaan, että ei tästä tule mitään kun ei vaan tunnu sitä tunnetta. Mutta eikö se nimenomaan ollut se pointti?