Toisinaan jo elokuvan ensimmäinen kuva määrittelee täydellisesti jutun jujun. Näin käy esimerkiksi Turistissa, joka nitkahtaa heti tarkkanäköiselle, mutta vähän vaivaannuttavalle epämukavuusalueelle. Ranskan Alpeilla lomailevaa ruotsalaisperhettähän siinä imarrellen asetellaan täydelliseen perhepotrettiin, käsi vaimon olan yli, lapset halimaan toisiaan ja niin edelleen. Kaikkia vähän vituttaa, mutta ei se mitään. Hymy ei hyydy ja kuvista tulee täydellisiä.

Jo syksyn R&A-festivaalilla nähty, mutta vasta nyt elokuvalevitykseen saatu ruotsalainen Turisti on aika erikoinen tapaus. Jopa hieman hanekelaisia sävyjä saavassa draamasatiirissa kansankodin hyvinvoivan keskiluokan tasa-arvoinen idylli murtuu rusahtaen, kun vääjäämättömästi lähestyvä lumivyöry paljastaa alkukantaisen eloonjäämisvietin sivistyksen ohuen pintakerroksen alta. Lopulta harmittomaksi osoittautuva tapahtuma järkyttää perhettä, ja pian Tomasin ja Ebban välillä kytevä malaise hiipii viruksen lailla luksushotellin käytävillä kohti muitakin pahaa-aavistamattomia skandipariskuntia.

Cannesissakin palkittu Turisti on välillä raadollisuudessaan säälimätön, toisena hetkenä taas väläyttää armoa ihmisen vaivoin peittelemälle heikkoudelle. Moderni mieheys kärventyy ohjaaja Ruben Östlundin suurennuslasin alla kuin pieni hyönteinen, mutta ei nainenkaan saa vapautusta vastuusta. Tapahtumien edetessä moraalisen ylilyöntiaseman ottavan Ebban piirtämät rajat miehen osalle ja ydinperheidyllille paljastuvat nekin kovin ahtaiksi. Toisaalta pariskunnan tapaamien hiihtopummien mukaboheemi vapauskin näyttäytyy lopulta tekopyhänä hurskasteluna.

Jos sattuu kaipaamaan syitä jättää naimisiinmeno ja lastenhankinta muiden vaivoiksi, look no further. Elokuvan aikana ei usein tiedä itkeäkö vai nauraako, mutta lopulta sitä vain miettii miksi hemmetissä me ihmiset teemme näin itsellemme. Miksi emme uskalla kohdata toisiamme saati itseämme? Miksi yritämme ahtaa itseämme väkisin kinnaaviin rooleihin ja uskottelemme sitten itsellemme, että näin kuuluu elää?