Rakastuminen on etuoikeus

Call me by your nameCall me by your name on elokuva, jolle on pakko antautua. Hitaasti, mutta varmoin ottein se onnistuu tavoittamaan jotain totta: kaunista, noloa, kipeää, mullistavaaa, välillä taas pientä ja arkista. Esimerkiksi sen nuoruuden tunteen, kun kesä tuntui jatkuvan ikuisesti. Milloinkohan olisin viimeksi ollut sellaisessa olotilassa, jossa päivä seuraa toistaan leppoisasti ja välillä tylsästi, ilman huolta huomisesta, takaraivossa tykyttävää painetta, tarvetta ottaa lyhyestä lomasta kaikki irti. Tunnistettavasti totta on myös se fiilis, kun odottelee elämän alkavan, sillä eihän tämä vielä voi sitä olla. Sitä kun vasta odottelee tulevansa omaksi itsekseen, ja kaikki tapahtuu niin tuskallisen hitaasti.

Tärkeimpänä totuutena kaikista on tietysti ensirakkauden ihanuus ja kipeys, jonka ohjaaja Luca Guadagnino näyttää vastaansanomattomasti vähän vaivaannuttavana ja kaikin puolin kohtuuttomana, jonain joka ei mahdu mihinkään olemassa oleviin raameihin. Oikeasti ihastumisen aiheuttamasta järkyttävästä hämmennyksestä tuskin pääsee koskaan, eikä kuulukaan päästä. Rakastuminen on kaikessa tuskaisuudessaan etuoikeus, joka ei kaikkien kohdalle osu koskaan – ei ainakaan yhtä täydellisenä, kuten nuoren Elion isä pojalleen sanoo. Koskettava ja viisas puhe, joka käsittääkseni löytyy suunnilleen sellaisenaan myös André Acimanin romaanista. Laitoin heti lukulistalle.

Ihana Pohjois-Italiaan sijoittuva Call me by your name on toki muutenkin. On laiskoja iltapäiviä puutarhassa, uinuvia pikkukyliä, pitkiä illallisia, akateemista jorinaa, kitaran näppäilyä, öisiä uintiretkiä, kahdeksankymmentäluvun shortseja ja ruskettuneita sääriä, converseja tanssilattialla. On soundeja, Psychedelic Fursia ja Sufjan Stevensiä. On bertoluccimaista tunnelmaa ja sitä kihelmöivää tunnetta. Toisaalta se on elokuvana myös juuri riittävän epätäydellinen, omaa verkkaista tahtiaan etenevä. Call me by your name on vallatonta A bigger splashia hienovaraisempi ja vähemmän alleviivatulla tavalla seksikäs, mutta ehdottomasti sitäkin. Surumielinen ja toisaalta autuaan toiveikas. 

Kommentit (11)
  1. Ihana kuulla, että leffa onnistui! Kirja oli mielestäni aika ajoin ihan kamala, mutta toivottavasti uppoan tarinaan paremmin valkokankaan kautta. Pitää käydä tsekkaamassa viikonloppuna! 🙂

  2. Kirja on vielä parempi!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *