Saako olla: näkökulma

Rujon kaunista, silottelematonta ja hengästyttävän hienoa elokuvan tekoa, sen Jacques Audiard osaa. Cannesin Kultaisen palmun voittanut ja R&A:n kunniakkaasti avannut Dheepan kuuluu epäilemättä vuoden elokuvatapauksiin. Eikä ihme, sillä Dheepan on paitsi vaikuttava elokuva, myös ennen kaikkea profeetallisen ajankohtainen. Euroopan siirtolaiskriisistä uutisoidaan joka päivä, mutta tällaista näkökulmaa aiheeseen on vaikea löytää.

Dheepan on rytmiltään hitaampi ja hajanaisempi kuin vaikkapa Audiardin edellinen, Luihin ja ytimiin. Tavallaan tietynlaisen hapuilevuuden voi ajatella sopivan kuvioon: siirtolaisen maailma on hämmentävä ja sekava. Ei voi olla varma siitä mihin päätyy, ei osaa kieltä tai sääntöjä. Tamilitaustaisten amatöörinäyttelijöiden käyttö korostaa vaikutelmaa, mutta toisaalta lisää roimasti autenttisuutta. Tuttua draaman tajua elokuvassa silti on, ja Dheepan vaihtaa selvästi vaihdetta pariinkin otteeseen.

Elokuvilla ei muuten ole paljoakaan tekemistä toistensa kanssa, mutta Beasts of No Nationin tapaan Dheepan, jos mikä, on väline lisätä ymmärrystä maailmasta. Sikäli kun se nyt elokuvan avulla on ylipäätään mahdollista. Samaa on myös uskon mureneminen ensin ideologisesti niin kirkkaina näyttäytyviin sodankäynnin syihin. Dheepania näyttelevä Anthonyhasan Jesuthasan liittyi teininä oikeasti tamilitiikereihin, ja kertoo haastattelussa jättäneensä lopulta liikkeen kun koki sen aatteellisen pohja kadonneen ja johtamisen muuttuneen mielivaltaiseksi.

Poliittisista kysymyksistä huolimatta elokuvan pääjännite on oikeastaan olosuhteiden pakosta perheenä elämään joutuvan kolmikon keskinäisissä suhteissa. Miltä tuntuisi esittää täysin tuntemattoman miehen vaimoa ja viedä ventovierasta lasta kouluun? Tuntea selässään uteliaat katseet. Pälyillä pelokkaana sivuilleen ja yrittää olla puhumatta ohi suunsa. Olla yhtäaikaa näkymätön ja silmätikku.