Se mitä ei voi muuttaa

Vain maailmanloppu

Xavier Dolan on kanadalaisen elokuvan ihmelapsi, joka on herättänyt suuria tunteita puolesta ja vastaan. Piti tai ei, vasta vajaa kolmekymppisenä hengästyttävän uran rakentaneen ihmepojun on viimeistään nyt pakko myöntää kypsyneen aikuisten sarjaan, etenkin kun tuoreen elokuvan pääosiin on saatu ranskankielisen elokuvan supertähdet Léa Seadouxista Marion Cottilardiin ja Vincent Casselliin.

Dolanin kuudes pitkä elokuva, Cannesin kakkospalkinnolla eli Grand Prix’lla palkittu Vain maailmanloppu (Juste la fin du monde) on sekä tunnistettavaa Dolania että jotain ihan muuta. Poissa ovat vaikkapa Laurence Anywaysin tai Mommyn valloittava rönsyilevyys ja luonteva ilmavuus, ja tilalla tiiviisti ladottu dialogi sekä helteen sumentamiin kasvoihin liki klaustrofobisesti rajatut lähikuvat. Tehokeino on täydellisen hallittu, sillä jo puolitoista tuntia tätä tykitystä saa kädet hikoamaan ja sykkeen kohoamaan.

Dolanille ominainen melodraaman taju sen sijaan on hilattu ylärekisteriin, ja välillä päivällispöydän ympärille rakentuva perhedraama lähentelee neuroottisen hermostunutta arthouse-telenovelaa – kunnes taas räjähtää nostalgiapopin tahtiin atomeiksi. Temaattisesti Dolan ammentaa tutusta laarista: äidin ja pojan suhteesta, homoseksuaalisuudesta, vaietuista menneisyyksistä, väkivallan uhasta, menetyksen tuskasta.

Vain maailmanloppu on ristiriitainen katsomiskokemus, mutta tavoittaa täydellisesti sen pysähtyneen painostavan tunnelman, joka saa monet välttelemään sukujouluja ja -juhannuksia. Sanomaan, että pitäisi käydä useammin, ilman että niin kuitenkaan tulee tehtyä. Lopulta menneen ja nykyisen kanssa on vain tehtävä haparoiva rauha. Hyväksyttävä, että tiettyjä asioita ei voi muuttaa.

Kommentit (2)
  1. Mulla rupes sydän hakkaamaan tätä lukiessa. Jotenkin niin että ah, pakko nähdä! Koska tajusin myös että jostain käsittämättömästä syystä en ole nähnyt yhtään Dolanin leffaa. Mitä mitä mitä??? Mutta nyt. Ehkä jo huomenna.

    1. Siis huh häh?! Mutta nythän sulla on sitten jotain, mitä odottaa. Tai tasan päinvastoin, jos kuulutkin niihin, jotka eivät voi sietää Dolania. Kangastuksia riipi hieman omaakin hermoani, mutta sittemmin olen rakastanut – melodraamattisine tyylittelyineen kaikkineen. Mikä ärsyttävän rakastettava wunderkind!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *