Tuhat ja yksi hääyötä

Viime viikon jaksosta suivaantuneena harkitsin jo hetken arkistoivani koko Game of Thronesin mappi ö:hön. Mikä siinä sitten niin ketutti? Ihan aiheellinen kysymys pohdittavaksi, sillä GoT:tä ei varsinaisesti ole voinut kiitellä naismyönteisyydestään aikaisemminkaan. Seksuaalista väkivaltaa ja esineellistämistä ei ole puuttunut, mutta niin sitä vain on vitoskaudelle sarjan seurassa nitkuteltu. Liekö sitten Sansan hääyön kohdalla jonkinlainen saturaatiopiste saavutettu, viimeinen pisara.

Kenties kyse on alusta asti mukana olleen hahmon keräämistä sympatiapisteistä, ehkä vain siitä että seksillä ja väkivallalla alusta asti mässäilleen sarjan täytyy jatkuvasti korottaa kierroksiaan. No, joka tapauksessa matto vedettiin taas katsojan jalkojen alta, mutta ei sillä mielihyvänsekaisella wtf-tavalla, johon sarjassa on totuttu. En keksi mitään kyllästyttävämpää kuin naisiin kohdistuvan väkivaltakuvaston toisintaminen fiktiossa ilman mitään järjellistä syytä, ja tästä jäi melkoisen kuvottava maku suuhun. Ja joo, tiedän että kohtaus löytyy myös alkuperäisteoksesta ja siellä se oli pahempi ja plaa plaa plaa.

Nyt olen jo hieman kerennyt leppyä, mutta jos larppailufiksit haluaa jatkossa hakea toisaalta, ainahan on pari viikkoa sitten Ylellä käynnistynyt Outlander – Matkantekijä. Tosin rehellisyyden nimissä siinä missä GoT on Tuhannen ja yhden yön tarinoita, Outlander on enemmänkin harlekiiniromaaniosastoa. Täynnä jykeväleukaisia miehiä, rakastelua kynttilän valossa ja romanttista druidimytologiaa. Miekankalistelua ja pientä barbarismiakin kyllä, mutta pääosassa reipas nainen, joka tietää mitä tahtoo eikä pelkää sitä pyytää. Ja jonka ei (tietääkseni) tarvitse naida sadistia, juonitella miniöitään vankityrmään tai katkoa teatraalisesti alamaistensa kauloja.