Blah. Tämä viikko ei ole mennyt ollenkaan niinkuin piti. Tiukkistelun sijaan olen löysäillyt. Tai en oikeastaan edes löysäillyt sinänsä, mutta en vaan ole tehnyt mitään. En ole liikkunut, enkä merkannut kaloreita. Mun mielestä en ole kyllä syönyt mitään ylimääräistä, mutta kannattais kyllä varmaan jo tässä vaiheessa vaan nöyrtyä hyväksymään se, että huijaan itseäni tuossa, koska aina kun merkkailen kaloreita, laihdun, ja aina kun en merkkaile, lihon. Vaikka mielestäni syön täsmälleen samoja juttuja joka päivä. Nimittäin vaikka se merkkailu onkin rasittavaa, niin ei se varmaan niin montaa kaloria kuluta, että tuo sillä selittyisi. Elikäs itsepetos on oikea vastaus. 

Blaah. No, kävin mä tiistaina juoksumatolla paukuttamassa, mutta eipä se oikein riitä. Iso ongelmahan mulla on se, että mun arkinen kulutus on niin pientä, että oikeasti saa syödä melkoisen tarkasti, jos laihtua meinaa. Kuvaavaa on se, että mun uusi aktiivisuuskello laskee, että nukun suunnilleen 20 tuntia vuorokaudessa, eilisen työpäivänkin aikana se oli havainnut ties miten paljon REM-unta. Myönnän kyllä, että olen ollut aika saamaton töissä tällä viikolla, mutta kyllä mä nyt sentään hereillä olin! Mutta tällaista paikallaan kököttämistähän tää on. Kellon arvion mukaan kulutan päivässä noin 2300 kaloria, josta sitten pitäisi vähentää 500. 1800 kaloria on ollutkin se mihin tähtään. Se on kyllä silleen ihan hyvä tähtäin, että tuohon kalorimäärään mahtuu ihan hyvin tavallista ruokaa ja jotain herkkuakin, mutta kuitenkin sen verran pieni, että kyllä tuo helposti ylittyykin, jos syö raskaampaa ruokaa ja jotain ylimääräistä hyvää. 

Mitäs muuta? Mietin voinko kirjoittaa tänne blogiin samantien kaikkea muutakin. Kaikissa ohjeissa aina painotetaan, että blogilla pitää olla rajattu aihe, mutta toisaalta onko sillä mitään väliä vaikken noudata mitään sääntöjä. Hmm, mutta sitten jos kirjoitan tänne laihdutuksen sekaan elämästä, ihmiset olettaa, että laihdutus on mulle yhtä tärkeä ellei tärkeämpikin asia kuin mun muu elämä, ja eihän se kyllä todellakaan ole. 

Viimeaikoina olen eniten iloinnut ehkä siitä, että en ole ihan kuollut koko ajan. Nyt kun uuden työhomman alkujäristys on tyyntynyt ja rutiinit löytynyt, on kyllä pakko sanoa, että tää on paljon inhimillisempää kuin mun vanha duuni. Se oli sellaista selviytymiskamppailua päivästä toiseen ja kyllähän mä aina tiesinkin, etten jaksa sitä kovin montaa vuotta. Silti jollain tavalla vähän luovuttaja-olo, kun vaihtoi tehtävää, vaikka mua pyydettiin tähän uuteen hommaan mun taitojen takia, eikä siksi, etten olisi pärjännyt entisessä. Mutta osin ristiriitaisistakin tunnelmista huolimatta on tosiaan mukavaa, kun energiaa jää muuhunkin. Ei sillä että olisin tehnyt mitään erikoista, mutta kuitenkin. 

Kävin keskiviikkona kirjastossa kuuntelemassa kirjailija Mia Kankimäen luentoa, tai sellaista kirjailijatapaamista. Se oli tosi mukavaa. Rakastin sitä Kankimäen ensimmäistä kirjaa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, ja tarkoitus on ollut koko ajan lukea se uusin Naisia joita ajattelen öisin. Kaiken kuulemani perusteella tiedän jo, että rakastan varmaan sitäkin. Hankin itse asiassa tuon tapaamisen jälkeen sen jo, ja luen sitä lomalla. Mikä sen osuvampaa kuin lukea tuollaista matkakirjaa matkustaessa. Tapaamisesta tuli hyvä fiilis siitä, että voihan tässä elämässä kaikenlaista kivaa vielä keksiä. Toisaalta alkoi sitten ahdistaa taas se, ettei jotenkin yhtään tiedä mitä haluaa. Haluanko lapsia? Joo. Haluanko lapsia aivan ehdottomasti niin, että mikään muu ei ole hyvä vaihtoehto? Ehkä en. Haluanko vakituisen parisuhteen? Joo. Haluanko sitä enemmän kuin mitään muuta? Ehkä en. Haluanko edetä uralla?  Joo. Aionko tehdä kaikkeni sen eteen? En tiedä. Haluanko muuttaa ulkomaille? Joo. Aionko todella lähteä? No eipä siltä näytä.

Ja niin edelleen ja niin edelleen. Olispa joku selkeä tavoite tai edes selkeä toive tässä elämässä. Ja tätä kelattuani törmäsin siihen ristiriitaan, että en tiedä edes sitä, miten haluaisin elää. Tuntuu, että on jotenkin kaksi eri tutkintalinjaa: Toinen on se, että eletään hetkessä ja mennään fiiliksellä tehden niitä valintoja, jotka nyt tuntuu oikeilta ja luotetaan siihen, että kyllä se kiemurteleva polku vie oikeaan suuntaan ja lopulta kaikki loksahtaa paikoilleen. Tätä moni suosittelee. Sitten toinen on se, että kyllä asioihin pitää varautua ja etukäteen eikä havahtua viime hetkellä, pitää aloittaa eläkesäästäminen nuorena eikä vasta eläkeiän kynnyksellä ja pitää tajuta, että hedelmällisyys romahtaa ihan näillä näppäimillä ja hankkia ne lapset, jos meinaa, eikä itkeä sitten, kun mahdollisuus meni jo. En tiedä yhtään kumpaa haluaisin. Mukavinta olisi vaan elää fiiliksellä päivä kerrallaan (ja en tarkoita tietenkään että vailla huolta huomisesta pikavippejä vingutellen!) mutta pelkään, että kadun sitä sitten myöhemmin. Kun mun munasolut on lopullisesti kuolleet ja mietin, että miksen voinut silloin aiemmin tehdä päätöksiä ja toimenpiteitä. Tämä on vielä siinäkin mielessä vittumainen asia pohdittavaksi, että vaikka nyt päättäisinkin, että kyllä se vaan on niin, että lapsi on hankittava nyt, niin eihän se vielä tarkoita kuitenkaan sitä, että sen saa. 

ÄÄÄÄÄÄÄÄÄH. Tämä on tosi ärsyttävä asia pohdittavaksi, koska siihen liittyy niin tolkuttomasti eri asioita. Lasten hankkiminen on kuitenkin sellainen koko elämän lävistävä asia, joka vaikuttaa kaikkeen. Ja se on tosi lopullinen asia, kävipä siinä kummin vaan. Ja se päätös pitää tehdä aika sokkona. Ja se on ehkä ensimmäinen sellainen TOSI ISO ASIA, koska esimerkiksi ammattiahan voi aina vaihtaa ja aina voi muuttaa ja aina voi erota jne, mutta lapsia ei voi aina hankkia. Emmä tiedä. Nytkin menen kotiin ja tarkoitus on viettää ihan tavallista iltaa mun poikakaverin kanssa. Se on mukavaa, mutta en ole varma, onko tämä loppuelämän ihmissuhde. Pitäisikö se siis heti katkaista, että olisi latu auki Sen Oikean tulla? Pitäisikö vaan kellua hetkessä ja olla tyytyväinen siitä, että just tällä hetkellä hänen kanssa on kuitenkin ihan kiva olla? Pitäisikö määrätietoisesti päättää, että siinä mulla nyt on kumminkin kumppani, hommiin vaan ja pois haihattelut siitä, saattaisiko joku muu olla vielä parempi. Mitään vikaahan hänessä ei tietenkään nimittäin sinänsä ole, ihana ihminen, mutta välillä vaan tuntuu, ettei jotenkin sovita yhteen. 

Toinen mitä pohdin on se, että auttaako hormonaalisiin näppylöihin oikeasti yhtään mikään? Tuntuu, että mun ihon kunto menee jossain omassa säännöllisessä rytmissään, jonka oletan liittyvän hormonikiertoon. Kaiken maailman tippoja ja voiteita ja naamioita on taas hankittu ja hölvätty, mutta turhaako kaikki on vain? Viimeksi ostin tea tree -öljyä. Ensinnäkin jeesus miten pahalle se haisee. Mutta kyllä se jotenkin ehkä auttoi. Samalla kyllä vaan sitten naamaa alkoi jotenkin muutenkin sattua (vaikka laimensin sitä) (En tietenkään kylläkään ohjeen mukaan). Että onko tuo nyt sitten hyvä vai huono tulos, emmä tiedä.