Lapsen luontosuhde

IMG_20151002_103237830.jpg

Muistatko, miten sitä lapsena leikittiin ulkona? Kiipeiltiin puissa, kaivettiin lumitunneleita ja tehtiin majoja. Vietin lapsuuteni kesät lähestulkoon aamusta iltaan pihalla leikkien. Muistan, kuinka äitini passitti minut aina sisälle tultuani pesemään ruohosta vihreäksi muuttuneet jalanpohjani. Se peseminen ei ollut kiva homma, mutta ulkona kirmaamien paljain jaloin oli kesässä parasta. Naapurini sisarusten kanssa teimme usein pienen retken leikkikentän pieneen ”metsään” (noin 10-15 puun rykelmä leikkikentän laidalla) ja söimme kolmella lusikalla mansikkasurvosta suoraan pakasterasiasta. Uudenvuodenaaton jälkeen kilpailimme joskus naapuruston lapsien kanssa, kuka kerää pulkkaansa eniten rakettien keppejä. Samalla tuli kätevästi putsattua lähiympäristö roskista. Talomme takana olevalla pellolla on monet kerrat leikitty kumpparit jalassa mutaleikkejä. Muistan, miten jäimme mutaan kiinni niin, että isäni joutui meidät pellosta pelastamaan. Se oli jännittävää ja ehkä juuri siksi niin hauskaa. 

IMG_20150925_095126138.jpg

Oman lapsuuteni 80-90 luvuilla luonnon ympäröimänä viettäneenä voi sanoa, että minulla on pienestä pitäen ollut vahva side luontoon. Olen nauttinut luonnossa leikkimisestä ja vielä aikuisenakin koen luonnossa liikkumisen minulle tärkeäksi voimavaraksi. Ylellä uutisoitiin muutamia vuosia sitten, että lapset viettävät enemmän aikaa tietokoneen ja tv:n äärellä kuin luonnossa. Lapsen luontosuhde ei nykyään synny automaattisesti kuten ennen vanhaan, kun muuta tekemistä ei ollut tarjolla. Tästä syystä lapsen luontosuhteen muodostuminen vaatii nykyvanhemmilta aloitteellisuutta. 

IMG_20151005_161457585.jpg

Oman lapseni kasvuympäristö poikkeaa monella tapaa omastani. Hän asuu isossa kaupungissa (vaikkakin lähiössä metsien ympäröimänä) ja hänellä on ympärillään jos jonkinlaista virikettä. Haluan, että lapseni oppii arvostamaan luontoa ja että hän saa omien leikkiensä puitteissa tutustua luontoon omalla tavallaan. Haluan tutustuttaa lastamme luontoon pienestä pitäen. Yritämme käydä ulkona kaksi kertaa päivässä, mutta välillä kurja sää tai muut kiireet rikkovat jaloa tavoitetta. Joskus ei vaan millään jaksaisi sulloa pukemista inhoavaa taaperoa ulkovaatteisiin ja lähteä tihkusateeseen tallustelemaan.

Vaikka ulkovaatteiden pukeminen ei meillä ole in, niin aina kun ulko-ovi on saatu auki ”abaa abaa” (eli avaa avaa) käskyn säestämänä, huono mieli vaatteiden pukemisesta häviää sen siliän tien. Yleensä ensin käydään hiekkalaatikolla ja pian lapsemme yleensä toteaakin että ”metsään”. Meidän onneksemme talomme etupihalta on suora pääsy pieneen metsäkaistaleeseen, jossa on jos jonkinlaista ihmeteltävää. Lapsemme nauttii suunnattomasti kun saa rämpiä metsässä ja tutkia, mitä kaikkea sieltä löytyy. Meidän 1,5 -vuotiaan sanavarastoon on metsästä tarttunut jo monta sanaa: ”sammal”, ”puu”, ”käpy”. ”kivi”, ”sieni”, ”kuusi” ym. Pikkuneiti menee usein koittamaan kuusenneulasia ja toteaa, että ”pistää”. 

Aloitimme nuo pienet metsäretket tyttömme kanssa kutakuinkin silloin, kun hän osasi kävellä tukevasti. Metsässä rämpiminenhän kehittää kovasti myös lapsen motoriikkaa. Täytyy antaa lapsen kokea itse ne muksahtelut ja pistävät neulaset. Välillä täytyy hillitä itseään, ettei liikaa auta vaikeiden kohtien yli taapertamista. Yritän muistaa, että lapsen täytyy itse saada kokea onnistuneita etenemisiä vaikeampiinkin paikkoihin. Luottamalla lapseen hän oppii myös luottamaan itseensä. Näin ainakin ajattelen. Silti välllä tekisi niin mieli auttaa puunrungon ylitse rämpivä taapero mahdottomalta näyttävän esteensä yli. Helposti sitä lähtee sille linjalle, että annas kun auta niin päästään nopeammin. Vaan mihin meillä kiire on? Eipä yleensä yhtään mihinkään.

IMG_20151109_104040102.jpg

On suunnattoman ihanaa nähdä, miten ihmeellinen luonto pienen tutkijan silmissä onkaan. Se seikkailun ja oivaltamisen riemu, mitä metsäretkillämme lapsessamme näen, saa minut itsekin hymyilemään. Saan tavallaan kokea uudelleen kaikki ne luonnon pienet ihmeet, mitä itsekin kenties olen lapsena tutkaillut. Saan olla mukana matkalla luomassa lapsellemme luontosuhdetta. Toivon, että tarjoamalla lapsellemme mahdollisuuden tutustua luontoon, tarjoan hänelle samalla mahdollisuuden vahvaan luontosuhteeseen vanhemmalla iällä. Toivottavasti meidänkin tyttö tulee isompana ulkoleikeistä jalat vihreinä paljain jaloin kirmaamisesta ja saan passittaa hänet äitini tavoin jalkapesulle.

 

Kommentit (2)
  1. Noin meilläkin ennen ulkoiltiin kaksi kertaa päivässä, vaan sitten iski uhmaikä ja ulos lähteminen on ihan järjetöntä taistelua. Lapsi juoksee karkuun ja kiemurtelee minkä ehtii kun yrittää pukea ja suuttuu jos ei päästä menemään. Sitten pahimmillaan ulkona ensimmäinen 20 min tyynnytellään aikaan saatuja raivareita. Siitäkin huolimatta että ulkona on yleensä kivaa ja vastaavanlainen taistelu käydään kun on aika tulla sisälle :’) Että tänäänkään ei sitten lähdetty sinne ulos vaikka äidin niin olisi tehnyt mieli 😛

    Meilläkään ei lähimpään metsään ole kuin muutama sata metriä, mutta sille välille mahtuu niin paljon kaikkea, monta hiekkalaatikkoa, kauppa ja kaikkea että harvoin päästään metsään asti jos ei suoraa sinne varta vasten lähdetä.

    1. Meillä alkaa myös tuo uhma jo pikkuisen nostaa päätään. Välillä ei millään maltettaisi pukea ja itsellä on ihan hiki päällä kun pihavaatteissa koittaa toista puettaa 😀 Luulen, että sitten ku uhma on kunnolla päällä niin meilläkin voi ulkokerrat vähentyä 😉

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *