Ennen kun lapseuduin, ihmettelin, miksi lapset opetetaan tykkäämään vain ruokaympyrän sektorista ”nakit ja muusi”. Nyt tiedän. Sille sektorille olisi yllättävän helppo kallistua, koska helppous on usein se asia, mitä kaipaat kiireen keskelle. 

Lapsiperhearki on usein melko hektistä ja välillä sitä pyöriessään tiski- ja pyykkivuoren välissä janoaa vain mahdollisimman lyhyttä aikaa hellan ääressä. En usko, että monikaan haluaa että heidän lapsilleen kelpaa vain tietyt harvat ruuat, mutta ymmärrän, että siihen ajautuu turhankin helposti. Kun näet ison vaivan ja kokeilet uutta ruokaa vain todetaksesi, ettei kyseinen ruoka uppoa perheen pienimpään, niin kyllähän se sapettaa. Silloin sitä miettii mielessään, että olisipa vaan tehnyt jotain tuttua ja turvallista.

Vaan siinäpä se sudenkuoppa onkin. Harvoin uudet maut uppoavat aikuiseenkaan saman tien. Itsekin olen joskus inhonnut feta-juustoa, vaikka nykyään se on meikäläisen yksi suurimmista herkuista. Kärsivällisyys. Se on tässäkin lapsiperheen elämään liittyvässä aiheessa avainsana. Täytyisi vaan yrittää jaksaa tarjota uusia makuja monen monta kertaa ennen kuin tekee arvion, ettei siitä tykätä. En kyllä itse ole mikään kärsivällisyyden mestari, mutta ”opissa se on variksenpoika tuulessa” sanoisi isäpappani. Tosin saattaa olla, että aina ei kärsivällisyyskään riitä. Eikä sen tarvikaan. Ei kaikkien tarvitse tykätä kaikesta, mutta mielestäni kannattaa silti nähdä vaivaa sen eteen, että lapsi oppisi nauttimaan mahdollisimman monista mauista. Se on kuitenkin suunnaton rikkaus lapselle ja antaa paremmat mahdollisuudet terveelliseen elämään. 

Löysin kerran itseni miettimästä, mitä tarjoan taaperolle ruuaksi, kun me valmistimme pääruuaksi salaattia. Ajattelin, että taaperoa ei niin kiinnosta aikuiseen makuun tuunattu salaatti. Sitten tajusin, että eihän se välttämättä kiinnostakaan, mutta ehkä ajan kanssa alkaa sekin maistumaan. Salaatit ovat meidän aikuisten lempiruokaa ja nykyään myös taaperon. Kaikista salaatin lisukkeista taapero ei välttämättä vieläkään tykkää, mutta aina hänen lautaselleen vähän niitäkin ainesosia laitetaan. Mitään ei ole pakko syödä, mutta joskus ne entiset ”en tykkää” -palaset vain kummasti löytävät tiensä suuhun ja maistuvatkin. Näin kävi tänään aurinkokuivatun tomaatin kanssa. Aina ennen aurinkokuivatut tomaatit on yksitellen napsittu salaatista pois, mutta tänään yksi eksyi suuhun ja aiheutti pienen puistatuksen. Puistatuksen jälkeen taaperon ilme kirkastui ja hän totesi ”tykkää siitä, hyvää”. Voitto! Kärsivällisyys palkittiin ja jälleen yksi uusi maku löysi tiensä taaperon sydämeen. Voitto se on aurinkokuivattutomaattikin.

Summa summarum, lapsi oppii (toivottavasti) monipuoliseksi makujen maistelijaksi vain ja ainoastaan kärsivällisen harjoittelun avulla. Silti olen sitä mieltä, että joskus pitää mennä siitä mistä aita on matalin ja syödä vaikka sitä samaa makaronilaatikkoa kolme päivää. On vain niitäkin päiviä, jolloin helpolla pääseminen on ainut tie onneen.