Some bunny came to say… There’s a baby on the way!

DSC_9932.JPG

 

Nyt en enää malta pitää tätä omana tietona: meillä odotetaan kuopusta! Toki olisin halunnut jakaa vauvahattarafiiliksiä jo heti siitä lähtien, kun ne kuuluisat kaksi viivaa testiin ilmestyivät. Päätin kuitenkin malttaa odottaa rakenneultraa, sillä syksyllä sattunut keskenmeno ei antanut minun uskoa tämänkään vauvan selviytymiseen yli 12 viikolle. Olisin halunnut tästäkin raskaudesta varata ajan varhaisultraan, mutta mieheni sai minut ylipuhuttua luopumaan ideasta. Viimeksi keskenmenon yhteydessä nimittäin ehdimme jo näkemään meidän pikkuisen sydämen sykkeen ja keskenmeno tapahtui siitä viikon päästä. Koen, että sydämen sykkeen näkeminen teki keskenmenosta vain kipeämmän ja siksi päätimme, ettemme halua samaa kokemusta enää uudelleen. Päätimme malttaa odottaa 12 viikon kaupungin tarjoamaan ultraan, sillä silloin keskenmenon kriittisin rajapyykki olisi tuolloin jo ohitettu. 

 

Täytyy myöntää, että ei se ultran odottaminen (etenkään minulle) helppoa ollut. Pelko uudesta keskenmenosta piti minut koko ajan varpaillaan. Voi sitä jännityksen määrää, kun astelimme sairaalaan näkemään meidän pikkuisen ensi kertaa. Varoitin ultraajaa, että en yhtään ihmettele vaikka pyörtyisin. Sain osakseni kummastuneen katseen ja ihmettelyjä siitä, miksi noin kovasti jännittää. Ne hetket kun ultraaja valmisteli välineitään tuntuivat loppumattoman pitkiltä. Kun vihdoin pieni ihmisen alku piirtyi ruudulle, tarkkailin heti, potkivatko pienet jalat ja kädet. Pidättelin jo hetken hengitystäni, kun pikkuinen oli ensin aivan paikallaan. Sydän pomppasi kurkkuun, mutta pian sain tuntea jo helpotuksen lämpimän aallon leviävän kehooni, kun ultraaja zoomasi ultran pamppailevaan sydämeen. Se tunne on kyllä jotain sanoinkuvaamattoman ihanaa, nähdä oma pieni ihmisen alku ensimmäistä kertaa. 

 

No entäs se sukupuoli sitten. Ultrauksen alkupuolella kätilö heitti ilmoille kysymyksen: ”Niin saikos teille sanoa sukupuolen”. Heti tämän kysymyksen perään tuli jatkokysymys: ”Vai näittekö te jo?” Eihän me nähty, mutta toisen kysymyksen jälkeen ei ollut kummallekaan epäselvää, kumpi sieltä oikein on tulossa. Asian varmistamiseksi kätilö vielä oikein zoomasi ultralaitteen kohti kriittisiä paikkoja ja pojaltahan se kieltämättä näytti. Meidän esikoistyttö saa siis näillä näkymin pikkuveljen.

 

Toivon hartaasti, että saamme tämän lapsen käsivarsillemme asti. Nyt uskallan jo iloita ja nauttia odotuksesta, kun tiedän, että suurimmat riskit ovat takanapäin. Nyt aion nauttia täysillä mahan kasvusta, kevätauringosta ja mahaa ahkerasti pussaavasta esikoisesta.

Kommentit (2)
  1. Oi mitä uutisia, ihanaa! Onnea ihan mielettömästi!! <3 <3

    1. Kiitos <3 Nyt voi vihdoin sit kirjoittaa jotain odotusjuttujakin 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *