Eilen tuli Subilta Viivi Pumpasen ja Tuija Pehkosen ohjelma nimeltä Rankat duunit. Siellä oli osio lastentarhanopettajista. Katson (liian) paljon Netflixiä, Ruutua ja Areenaa, mutta suoraa televisiota hyvin harvoin. Minulla pitää olla mahdollisuus painaa pausea, mikäli lapsi herää tai pitää muuten alkaa tahteeraamaan jotakin. Pätkä oli kuvattu päiväkoti Pelimannissa, joka sijaitsee Helsingin Kannelmäessä. Ryhmän opettaja kertoi heillä esiintyvän 15 eri kieltä. Eli voisi sanoa, että melko kansainvälistä meininkiä. Päiväkodin valinta oli osunut mielestäni täysin nappiin, ehkä kielten määrä jäi jollekin katselijalle mieleen. Se tuo haasteita, mutta eniten se tuo iloa, avoimuutta ja eri näkökulmia.

Menin heti ohjelman loputtua katsomaan kaikki alan facebook-foorumit, joilla roikun. Siellä oli mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Pätkästä puuttui siirtymävaiheet, lasten kieltäytymiset ja riidat. Siinä ei kerrottu aika massiivisesta kirjoitus- ja suunnittelutyöstä, eikä havainnointia mainittu sanallakaan. Täti-sanan käyttö risoi monia. Siinä on kyllä semmonen jännä kaiku, vähän niinkuin oltaisiin kasa huithapeleita hönöjä koko jengi.

Mutta hei! Mun mielestä pätkä oli loistava. Oli valittu rauhallinen ammattilainen, menevä ryhmä ja meininkiä piisasi. Tottakai koko kerros oli todennäköisesti tyhjennetty muista lapsista kuvausta varten. Kaikilla ei varmasti ole kuvauslupaa ja mitä siitä muutenkaan tulisi? 60 lasta huutamassa, että KETÄ TE OOTTE, MIKÄ TOI ON, MITÄ TE TEETTE ÄÄÖÄÖÄÖ! Niin kiva kuin olisikin näyttää koko totuus, niin aika kaukana se olisi viihteestä. Viihdettähän tuo ohjelma on. Ennen päiväkoti-osuutta oli pätkä laivojen putsaamisesta. Eihän sekään ollut todellista. Laivat ovat paikoillaan 50 minuuttia ja sinä aikana duuni pitää olla tehtynä. Sen 50 minuutin aikana nämä mimmit olivat pukeneet mahdollisesti kamat päällensä, jos sitäkään. Päiväkodin ryhmää oli pienennetty, varmasti osittain kuvauslupien takia. Kuvaaminen saattaisi olla myös liian jännittävää ja stressaavaa monelle lapselle. Uskon, että porukaksi oli valittu suhteellisen vakaa jengi.

Jaksossa nostettiin esiin kova meteli, joka on aivan todellinen ongelma. Meteli on korkea, vaikkei kukaan varsinaisesti huutaisi. Mitä siinä sanoo muksuille, leikkikää viittomin? Kaupungin pitäisi panostaa tilojen akustiikkaan ja ottaa se huomioon jo rakennusvaiheessa. Tiloihin pitää saada verhoja ja muuta ääntä tasoittamaan.

Yhdessä sosiaalisen median ryhmässä joku valitti, ettei näytetty mitään vaipanvaihtoa tai vessahommaa. Haloo! Ei tietenkään näytetty, ihan pimeetähän se olisi. Mietittiin myös, että olisiko Viivi ja Tuija viitsineet vaihtaa vaippaa. Enhän minä sitä tiedä, mutta onko reilua lapselle laittaa yhtäkkiä joku vieras Viivi Pumpanen vaihtamaan vaippaa tai pyyhkimään pyllyä? Tuntuu, että koko toi vessajuttu on joku ihmisten keksimä Survival of the fittest-kisa. Toisessa harjoittelussani lastenhoitaja näsäviisasteli, että noh katotaan uskallatko mennä vessaan ollenkaan vai eikö kuulu sun työhön? Mitä siellä vessassa on, ettei sinne voisi mennä? Pissaa, kakkaa ja jonkun pylly? Jos se pyllyn pyyhkiminen tehtäisiin veden alla hitsauspilli kädessä, niin saattaisin nikotella.

Edellisessä työpaikassani minulle ilmoitettiin, että meillä sitten kaikki auttavat vessassa. Saisipa tähän itkunauru-emojin. Sehän on meidän työtä! Mielestäni koko päiväkodin henkilökunnan ei kuulu tehdä samaa työtä. Kun olen ryhmässä, olen ryhmässä. Jos ryhmän lapsi on vessassa, minä olen vessassa. Lastentarhanopettaja ottaa sen lopullisen vastuun pedagogiasta, vasuista, psykologisista arvioista ja muista. Minusta on erikoista, että ihmiset haluavat tehdä tehtäviä, joista heille ei makseta. Minun palkkani on (naurettava, haha) isompi, minä teen ne hommat. Mutta tästä teen oman postauksen, muuten tämä muuttuu yhdeksi Tuntemattomaksi sotilaaksi hyvin pian. Pähkinänkuoressa: pyllyt pelottavat hyvin harvoja.

Eräs kommentoija harmitteli meistä annettua kuvaa, jossa me vaan laulamme ja pelailemme pitkin päivää. Niinhän me tehdäänkin, mutta me teemme sen suunnitellusti ja syystä. En minä laula ja hassuile, kun istun koneella, olen kokouksessa tai matkalla hakemaan kahvia. Silloin olen tavallinen, ankea aikuinen. Lasten kanssa olemme erilaisia, ei heidän tarvitse tietää tämän pelituokion olevan todella pedagoginen hetki. Mielestäni lastentarhanopettajan haastatteluosuuksissa tuli ihan selkeästi ilmi, että hän on vastuun ottava aikuinen, eikä mikään ikuisella tripillä oleva tyyppi, joka ei muuta osaa kuin pelata Afrikan tähteä. Vai onko minulla liian ruusuinen kuva? Eivätkö vanhemmat ja muut ihan oikeasti osaa erottaa näitä rooleja toisistaan? Kuvitteleeko ihmiset, että me vain kierimme pitkin päiväkodin käytäviä aamusta iltaan?

Jos ihan oikeasti mietitään, niin eihän sitä todellista arkea voisi oikeasti näyttää parhaaseen katseluaikaan telkkarista. Siellä joku erityislapsi huutaisi saatanaa, työllistetty juoksisi ja etsisi piiloutunutta lasta ja taas se päiväkodin perimmäinen ryhmä saisi vain puolet tarvitsemastaan ruoasta, kun aamun sijainen ei osannut täyttää ruokalappua oikein. Siinä olisi viihdettä kerrakseen. Minkä kuvan se antaisi kyseisen ryhmän vanhemmille, kun lastentarhanopettaja purskahtaisi itkuun, että ei kestä enää sekuntiakaan ja kämppäkin lähtee pakkolunastukseen pienen palkan takia?

Minä olin iloinen, että näytettiin näinkin oikea kuva päiväkotipäivästä. Ei ohjelman tarkoitus ollut pureutua palkkaukseen, monikulttuurisuuteen tai haasteisiin moniammatillisessa yhteisössä. Ohjelman pointti oli avata parinkymmenen minuutin verran päiväkodin arkea, antaa juontajien hämmästellä meteliä ja luoda viihdettä. Kiitos ryhmän lasten vanhemmille, että annoitte lapsenne meidän nähtäväksi. Kiitos ryhmän työntekijöille, että otitte kuvausryhmän vastaan. Hyvin te veditte ja teillä on JÄÄTÄVÄN HYVÄT HERMOT!