No katos hei! Syyskuun lopussa mennään ja alan pikkuhiljaa kipuamaan täältä villasukkien ja harsojen uumenista. Töihin paluu alkoi olemaan ihan oikeasti jo lähellä ja piti miettiä peliliikkeitä. Nykyiseen työpaikkaani en voi palata vakavien työilmapiiriongelmien takia. Odottelin, että ne olisivat ratkottu tällä välin, kun olin poissa. Tilanne lähtikin täysin laukalle ja irtisanomisiakin on tapahtunut. Äitiyslomani aikana ymmärsin, että olen tässä työssä oikeastaan ihan okei ja haluan tehdä sitä niin, ettei joka aamu ota päähän ja ahdista. 

Eli työnhakuun mars! Lastentarhanopettajan työnhaku onkin sitten erikoinen prosessi. Meidän haastattelut ovat käänteisiä. Kävellessäsi päiväkotiin sisälle, sinut vastaanottaneelle ihmiselle pitää kertoa kolme kertaa, että on oikeasti lastentarhanopettaja ja on ihan oikeasti tulossa työhaastatteluun. Sitten sinut kuljetetaan johtajan luo ja esitellään ihmeenä. Itse haastattelussa muodon vuoksi kysellään jotain mukakysymyksiä ja sitten aletaan markkinoimaan sitä omaa päiväkotia. Sitten kuljetetaan tiloissa ja pyydellään anteeksi, jos on vähän käppästä. Sitten haastatellaan työntekijöitä lastenhoitajista keittäjiin, että sanokaa nyt että täällä on oikeasti ihan kiva olla. Kun on minun vuoroni kysellä, kysyn työilmapiiristä. Kysymys on sekin sellainen mukakysymys, koska kuinka moni johtaja siinä sanoo, että no itseasiassa Merja ei ikinä suostu vaihtamaan työvuoroa ja keittäjä jättää joka päivä tarkoituksella antamatta aikuisten haarukat?

Pula lastentarhanopettajista on tällä hetkellä täysin naurettavalla tasolla. Sitä hämmästellään joka päivä mediassa Hesaria myöten. Kirjoitellaan ylistäviä artikkeleita näistä arjen sankareista, jotka tekevät merkityksellistä työtä. Kansanedustajat kirjoittavat facebook-statuksiinsa koskettavia juttuja heidän lastensa opettajista ja hoitajista. Että on kyllä hirmu kiva mennä töihin, kun näin kivasti heidän lapsia hoidetaan, vaikka työolot ovat mitä ovat. Että on ne kyllä melkoisia siellä, huhheijaa. 

Tilannetta yritetään ratkaista ottamalla lisää jengiä sisään yliopistoihin. Ihan kiva yritys, mutta ei ratkaise mitään. Valmistuneet lastentarhanopettajat eivät nytkään jää alalle. Nyt siellä toimii edes jonkinlainen seula, kun kaikki hakijat haastatellaan. Hulluja pääsee seulan läpi tietenkin, mutta näillä sisäänottomäärillä suhteellisen vähän. Kun ihmisiä otetaan lisää, taso väkisinkin laskee. Seulan läpi tulee pääsemään ihmisiä, jotka eivät kuulu alalle. Katsokaa mitä lähihoitajille on tapahtunut, kun ovet avattiin kaikille. Harmittaa hyvien lähäreiden puolesta. Yliopistolla kuulemma tehtiin tutkimusta siitä, mihin lastentarhanopettajat häviävät valmistuttuaan. En ole nähnyt virallisia tuloksia, mutta arvaan, että he tekevät maisteriopinnot, opiskelevat uuden ammatin tai menevät töihin muualle. Ei tarvitse hillua pepitaruudullinen hattu päässä piippu huulilla arvatakseen tätä.

Olen keksinyt ratkaisun tähän haasteeseen: raha. Nostakaa liksaa. Lopettakaa lässyttäminen merkityksellisestä työstä ja siitä kuinka kivaa on jättää se oma lapsi näille upeille, ihanille, lämpimille ihmisille, jotka jonglööraavat päivästä toiseen päiväkodeissa ympäri Suomea. Raha on kiva kiitos ja nostaa ihmeellisesti motivaatiota. Annan myös toisen vinkin. Seuraavan kerran, kun mietitte päiväkotihenkilökunnan työhyvintointirahoja, niin kannustan antamaan sen kymmenen euron lisäksi vaikka tuplat. Onhan se naurettavaa, että tädit ja sedät tilaavat tuolla omaan piikkiin pitsaa ja kutsuvat sitä tyhy-päiväksi.