JULKAISTU ALUNPERIN 11.10.2016 BLOGGERISSA

Tässä raskauden loppumetreillä (6 päivää arvattuun deadlineen) olen pohtinut kovasti tulevaa lapsiperheen arkea ja mahdollisia haasteita. Koska haasteita siinä tuntuu olevan. Töissä näkee stressaantuneita vanhempia ovensuussa aamulla ja samat vanhemmat työpäivän jälkeen lopen uupuneina hakemassa jälkikasvuaan. Saatetaan purnata joka ikinen päivä ruuhkista, jotka nyt Suomessa ovat kuitenkin aika maltillisia. Tai ohimennen lauotaan totuuksia lapsestaan, joka nyt ei vaan ikinä ilmeisesti opi itse pukemaan. Tämä on siis kuva, joka annetaan ulospäin. Tiedänhän minä, ettei se ole koko totuus. Lapset kyllä kertovat maanantaina mitä ovat tehneet viikonloppuna ja yleensä ne sisältävät todella mukavia hetkiä vanhemman tai vanhempien kanssa.

Nyt kun perhe-elämä lähestyy, niin olen saanut myös todella paljon vinkkejä lähipiiriltä ja oikeastaan ihan keneltä sattuu. Raskaus kun tuntuu olevan asia, jota kuka tahansa saa kommentoida. Minua nyt sinänsä ole haitannut vieraiden kosketukset ja jaarittelut, ihmettelen vain vinkkien sisältöä. Suurin osa koskee nimittäin sitä, kuinka päästä eroon lapsesta ja perheestä parhaiten. Pitää ottaa kuntosalijäsenyys paikasta, jossa on lastenhoito. Pitää muistaa passuuttaa isovanhempia. Pitää vaatia isältä, että hän hoitaa kaikki illat tultuaan töistä. Oma aika ennen kaikkea. Tämä loppuraskauskin on sitä omaa aikaa ja toivotaan, ettei se lapsi nyt vielä tule, jotta saan nauttia. Ymmärrän, että nämä on hyvällä sanottuja asioita. On hyvä, että kulttuurimme on muuttumassa, äidit vaativat omaa tilaa ja vaikeistakin tunteista on nykyään suhteellisen hyväksyttyä puhua. Silti ihmetyttää, miten vähän puhutaan hyvistä asioista. 

Minähän olen itse halunnut tämän muksun. Haluan tavata sen tyypin, enkä tuijottaa Netflixiä.  Olen 33-vuotias ihminen, joka on bailannut, matkustanut, opiskellut ja tehnyt mitä ikinä milloinkin on huvittanut ihan tarpeettomankin paljon. Nyt imettäminen ei kuulosta yhtään hassummalta. Vaikka silloinkin nainen on erään fb-tuttuni mukaan aivoton imetyskone. Hän on mies, joten hän tietää.

Olen yllättynyt, miten yksinkertaisen paskalta aika moni saa elämänsä kuulostamaan. Ihan kuin se lapsi olisi pudonnut jonkun haikaran nokasta syliin ja ei ole auttanut kuin hyväksyä kohtalo tulevasta 18 vuoden piinasta. On tutkimustuloksia siitä, kuinka ihmisen onnellisuus laskee lasten myötä. Yhden lapsen vanhemmat ovat hieman lapsettomia onnettomampia, kahden tai kolmen lapsen vanhemmat ovat melkein yhtä onnellisia kuin yhden lapsen vanhemmat, ja neljän tai useamman lapsen vanhemmat ovat onnettomimpia. Tämä tieto löytyy googlettamalla. Ei se voi olla kenellekään yllätys, että lapsi muuttaa ihan kaiken ja unettomuus on yleinen kidutuskeino.

Nyt moni voi ajatella, että juu, jeesustele sinä vaan lapsettomana. Niin jeesustelenkin. Ihmisten ottaessa koiran, he tutustuvat alan kirjallisuuteen ja ottavat selvää kaikesta. Eräs tuttavapariskunta veti viivan yli listastaan, kun heidän uusi koiranpentu tapasi minut ja mieheni. Listaan oli merkattu erilaiset ihmistyypit, joita pennun on hyvä tavata. Listassa oli muun muassa tummaihoinen ihminen, lapsi ja tatuoitu ihminen. Voitte arvata itse mistä ihmisryhmästä oli kyse meidän kohdallamme. Itseäni tietenkin nauratti koko tilanne, mutta ainakin oli otettu asioista selvää. Lapsen kohdalla luotetaan jotenkin ihmeellisesti siihen, että ainahan lapsia on tehty. Kuitenkin niiden kanssa oleminen ja eläminen tuntuu olevan välillä ylivoimaista. 

Vai onko kyse meidän keskustelukulttuurista? Onko jotenkin siistimpää sanoa, että paskaa on ja pääsisipä jo toteuttamaan itseä ja omia haaveita? Olisiko noloa sanoa, että nautin lapsen kanssa olemisesta ja aion silti totetuttaa haaveitani, mutta vaan myöhemmin? Tai jopa, että osa haaveista on nyt kuopattu tämän uuden elämäntilanteen myötä? Ihan kuin tämän koko aiheen ympärille olisi laskeutunut jokin outo verho, että mielummin otetaan esille ne huonot asiat hyvien sijaan. Kuinka monelle ennen jotain polvileikkausta on sanottu, että sehän tulee menemään ihan päin helvettiä? Että varaudu siihen, ettet kävele enää ikinä. Tämä on normi, kun puhutaan synnyttämisestä. Eräs ystäväni oli suolattu äitiryhmästä ulos, kun hänen lapsi nukkui hyvin, mies oli täysipainoisesti mukana osana perhettä ja raha-asiatkin olivat ihan mallillaan. Eihän sellainen nyt käy. Ihan yhtä lailla heidän perheessään tapellaan aamuisin kuriksista ja kaikilla on hiki, hän vain ei ehkä jaksa jauhaa siitä loppupäivää.

Yksi epäkohta kuitenkin vaivaa tässä eniten. Samaan aikaan, kun puhutaan oman ajan vaalimisesta ja kannustetaan muuttamaan Lappiin, kunnes lapsi on täysi-ikäinen, niin kauhistellaan jos joku laittaa lapsensa päiväkotiin alle 2-vuotiaana. Suomessa 1-2-vuotiaista lapsista oli vuonna 2013 vain 40% kodin ulkopuolella hoidossa. Vertailun vuoksi sama luku ruotsissa oli 70%. Olenko se vain minä, vai eikö näiden juttujen perhe-elämän kauheudesta pitäisi nostaa varhaiskasvatuspalveluiden käyttöastetta? Vai voisiko olla, ettei ne omat lapset olekaan ihmishirviöitä ja se nakkikastikekin maistuu oikeastaan ihan hyvältä?