Olen juossut (ja nykyään myös hiihtänyt) tuhansia kilometrejä saadakseni ajatukseni selkeytymään ja järjestelläkseni päässäni olevaa monikanavaista ilotulitusta. Juoksu on ollut paras terapeuttini ja työnohjaajani. Se on auttanut asettamaan asiat mittasuhteisin, palauttamaan mutkikkaissakin asioissa näkökulmaksi sen, mitä minä haluan ja miksi. Vaikeimpina hetkinä se on myös ollut äärimmäisen vaikeaa. Kun ajatukset ovat olleet niin solmussa, ettei niistä ole ottanut selvää, ovat jalat kieltäytyneet juoksemasta. Olen usein miettinyt, miksi juuri juoksu. Hauskan lajivalinnastani tekee se, että olen kehno juoksija. Ja vielä sitäkin kehnompi hiihtäjä. Erityisesti keuhkot ovat rapahuonot, johtuen astmasta. Sen lisäksi olen tuiki tavallinen persjalkainen, jonka askel ei kiidä lennokkaasti lenkkipolulla. No, enpähän ole päässyt ylpistymään, vaikka vuosien varrella on ollutkin paljon ajatuksia juostavana selkeiksi.

Välillä olen tietenkin miettinyt, että olisipa mahtavaa juosta maraton. Eikös sellaisen voisi juosta ihan vaan itseä varten? Olisihan se voitto jo sinällään osallistua ja mahdollisesti vielä laahautua loppuun saakka koko matka. Mutta oma pieni kilpailuhenki sieltä sisältä huutelee, että turha osallistua, jos ei meinaa alle neljän tunnin ylittää maaliviivaa. Olen siis kiltisti jäänyt odottamaan kunnon kohenemista tai omaa nöyrtymistäni tavoitteiden osalta.

Mutta juoksu terapeuttina. Siinä se on minua toden totta palvellut ja tuottanut paljon hyvää. Se tapahtuu jotenkin niin, että aluksi ajatukset ovat juoksussa, hengästyneessä olossa ja tiedossa siitä, että tuntuu hyvältä, kun selviydyn takaisin kotiin ja olen suorittanut päivittäisen liikunnan (ja voin merkitä minuuttimäärän kalenteriini ja analysoida lenkin datan :)). Sitten vähitellen kaikki katoaa ympäriltä ja ajatukset vaeltavat sinne, missä ajatustyötä tarvitaan. Se voi olla työ, parisuhde, lapset, unelmat tai ongelmat. Oikeastaan ihan, mitä vaan. Siellä se alkaa ratkoa ongelmia, kehittää uusia villejä ideoita ja rakentaa huikeita kokonaisuuksia, jotka ovat vain tekemistä vailla valmiita. Niin usein olen joutunut soittamaan lenkiltä ystävälle tai pomolle siinä pelossa, että loistava idea tai suunnitelma katoaa, jos sitä ei heti kerro ääneen.

Lenkin flow määrittää pitkälti myös tahdin. Kun ympärillä oleva maailma katoaa ja ajatukset siivittävät juoksua, alkaa vauhti elää ajatusten mukana. Kun ajatus jostain syystä katkeaa, saattaa vauhti olla sellainen, että tuntuu mahdottomalta jatkaa ja on pakko hidastaa tahtia, kunnes saa taas ajatuksenjuoksusta kiinni.

Ei liene vaikeaa arvata, missä idea blogista on syntynyt. Siellä on valmistunut myös useita julkaisemattomia tekstejä, joita ei koskaan julkaistakaan. Syy on niinkin koruton, kun unohdus. Se huikea flow, mukanaan kaikki upeat ideat ja suunnitelmat katoavat tai ainakin laimenevat, kun lenkkitossut asettuvat takaisin hyllyyn. Usein myös lenkillä saavutettu selkeys ja jäsentyneisyys häviävät vähitellen. Etenkin, jos ajatuskulku ei ole päätynyt selkeisiin päätöksiin saakka. Onneksi aina voi lähteä uudelle lenkille :). Seuraava tavoite onkin harjoitella, miten oppisin hyödyntämään juoksua blogiteksteissäni.

Mikä on sinun terapeutti ja neuvonantaja numero 1?