Minulla on unelma, sittenkin.

Ja sinä, taidokas kirjoittajaystävä, voit olla osa sitä.

Kevään mittaisen kekkuloinnin päätteeksi olen päättänyt alkaa aivan uudenlaiseen projektiin. Aion vaihtaa kirjoituskieltä.

Ennen kuin pelästytte: Laura de Lille toki on ja pysyy juuri tällaisenaan – rehtinä suomenkielisenä unelma- ja dyykkausblogina.

Uusi kirjoitusprojekti tulee elämään toisenlaisen luovuuden puitteissa ja vieläpä englannin kielellä.

Olen jo pitkään toivonut – muutenkin kuin työkseni tekstisuunnittelijana – hyödyntää englannin kieltä luovasti, rikkaasti ja mielenkiintoisesti viestinnän ja bloggauksen puitteissa.

Nyt toiveenani on löytää samanmielinen, jollei useampi, englannin kielellä kirjoittamisesta nauttiva, kieliakrobaattinen journalisti- tai bloggaajakaveri, jolla on sana natiivitasoisesti hallussa. Hyvästä musiikkimausta, rakkaudesta lautapeleihin ja vilkkaasta ajatuksenjuoksusta on hyötyä, jos halajamme tulla myös toimeen.

Kansainvälisen mediakentän tuntemus lasketaan plussaksi. Muutoin hyvät ideat menevät, nyt ja ikuisesti, kokemuksen edelle.

Siispä sinä huippu kirjoittaja, ilmoita itsestäsi ja kerron lisää!

Postilaatikkoni odottaa: laurapollari (at) hotmail.com.

Voi itku!

Tänään se taas tapahtui: purskahdin kyyneliin ventovieraan miehen edessä.

Mies, helsinkiläisviraston työntekijä, ojensi minulle paniikissa ruskeaa käsipaperia ja sanoi: ”älä itke.”

Ripsarit poskilla, naama karheasta käsipaperista punaisena lähdin kotia kohti. Pyöräkaistan kohdalla nousi kiukku.

Olen itkenyt työpaikalla urani aikana kahdesti. Ensimmäistä kertaa tihrustin saatuani huonoja uutisia. Suorastaan hämmentynyt jenkkipomoni lähetti minut suoraan kotiin: ”New Yorkissa ei itketä.”

Ei yllättävää, että seuraavalla kertaa häippäsin ihan itse.

Olen myös seurustellut pojan kanssa, jonka seurassa oli kiellettyä itkeä. Häntä olen miettinyt, tippa linssissä, löydettyäni sittemmin takaisin tieni normaalien tunneälyisten pillittävään joukkoon.

Vapaa-ajallanikin itken. Joskus se vaatii enemmän, joskus vähän vähemmän. Jokaista vuodatettua kyyneltä kohti nauran – toisinaan niin paljon, että vatsaan sattuu.

Yhtä monta hetkeä vain olen ja hengitän, itkemättä tai nauramatta.

Inhimilliset tunteet ja aitous ovat aikakautemme suuri tabu. Ei saa itkeä, ei saa nauraa, ei saa olla liian tätä, ei saa olla liian tuota.

Herkkyyttä ja haavoittuvaisuutta ei arvosteta. Kivikasvoinen, viileä etäisyys on tavoiteltava ihanne niin työelämässä kuin sen ulkopuolella.

Tämä tietenkin on täysin pyllystä. Sen muistin myös rullaillessani kotiin käsipaperin jämät poskillani. 

Kieltäkää vielä kerran, mutta tätä venettä en jätä keikauttamatta: mistä lähtien pikkuriikkinen osa väestöstä on saanut määritellä sopivan tunnekäyttäytymisen säännöt?

Kysyn, sillä herkkiksiä harvemmin näkee haukkumassa ihmisiä jääkalikoiksi, jotka eivät osaa eläytyä elämässä.

Ja heittäytymistähän tämä kaikki vaatii, saakeli – blogikirjoittamisesta lähtien.

Itse tulin ulos itkukaapista viime keväänä. Voimauttavimman ahaa-elämyksen koin silti vasta tänä vuonna. Se kuuluu:

Älä ikinä, missään olosuhteissa, anna muiden ihmisten tunneälyn tai -älyttömyyden määritellä omaa olemistasi.

Tunne, itke ja naura, Laura!

Se on aitoa ja aina parempi vaihtoehto kuin esittää, ettei tunnu yhtikäs missään. Se on myös mitä loistavin ihmissuhdetesti: sopivia ihmisiä ei vollotus ahdista.

Ehkä kiellettyä New Yorkissa, mutta erittäin sallittua minun maailmassani.