Ihan selvä nakki

Suomen kielen paras sanonta on selvä nakki.

Nuo kaksi pientä sanaa tiivistävät kaiken, mitä olen viime aikoina eniten pohtinut.

Elämästä tulee aika mieletöntä, kun tietää, mihin on menossa. Kun voi luottavaisesti osoittaa ja sanoa: ”Tuon minä haluan.”

Itselleni moni asia on selkeytynyt vasta äskettäin: se, millaisia ihmisiä elämääni toivon, millaisen työn haluan ja mihin omat rajani vedän. Kiltille miellyttäjäluonteelle tämä ei ole ollut aina helppo tehtävä. Oli kuitenkin korkea aika.

Valinnoissa pysyminen ei ole heikon heiniä. Taaksepäin hapuilu on aina helpompaa kuin harppaus tuntemattomaan.

Toisinaan päätös on vain tehtävä  mielellään kulkematta lähtöruudun kautta. Jossittelu on ansoista katalin.

SS2.jpg

Liian usein olen sortunut siihen itsekin. Olen luistanut päätöksenteosta ja rakentanut epärealistisia haavekuvia.

Joskus mieleni tekee kaatua vanhaan tuttuun kaavaan. Noina hetkinä nipistän itseäni. Mietin, miksi olen valinnut menneen tien, ihmisen tai tilanteen ja miksi juuri nyt haluan jotain aivan muuta. Sitten taas sen muistan: olen tehnyt kaiken omasta tahdostani, ne päätöksistä kälyisimmätkin.

Määrätietoisuutta ei voi ostaa Alepasta. Kotikasvatus kyllä onnistuu. Kaikki alkaa kiintopisteestä.

Kun tietää mitä tahtoo, on eteneminen iisiä. Silloin voi turvallisin mielin valkata parhaat päältä ja irrottautua siitä, mihin ei oikeastaan edes usko. Kyse ei ole taikavoimista, vaan tahdonvoimasta

Kun toivottu asia sitten nököttää silmien edessä, arpominen on ajanhukkaa. Riittää, kun kohottaa kätensä ilmaan ja sanoo:

”Tämän otan. Ihan selvä nakki.”

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään

Keskity vain siihen Atlanttiin

Törmäsin toissailtana vanhaan valokuvaan.

Kuva on otettu uimarannan kävelysillalla, ja sen horisontissa siintää kummallisen tyyni Atlantti. Maisema on yksi kauneimpia näkemiäni.

Kuvanottohetkellä se ei siltä tosin tuntunut.

Silloin minua vain pelotti.

IMG_9343.jpg

Muistan tunteen elävästi.

Kevyen kuristuksen kaulalla, paineen, joka laskeutui silmäluomista polvitaipeisiin. Sen, miltä tuntui olla sumussa löllertävä zombinainen.

Asiat, joiden eteen olin tehnyt vuosikausia töitä, olivat räjähtämässä käsiin. En tiennyt, mitä tehdä. En voinut olla mukavampi, tehokkaampi tai taitavampi. En hymyillä tai koettaa yhtään kovempaa. Olin jo antanut kaikkeni.

Vaivanpalkaksi sain pohjattoman väsymyksen  olon, joka ei lähde lepäämällä.

Niinpä ristin sormeni ja toivoin vain parasta.

Rockaway.jpg

Kakasta ei saa konvehtia, tapaa puolituttuni sanoa.

Groteskissa ilmaisussa on perää. Huonosta ei saa hyvää väkisin vääntämällä.

Vitkuttelu ja toiveajattelu vetävät meidät moneen suohon. Asioiden näkeminen sellaisenaan on joskus vaikeampaa kuin potentiaalista hurmautuminen. Aina voi koettaa kovempaa ja toivoa enemmän. Useimmiten se on turhaa.

Myrkyllisin asia maailmassa on pelko  kehon oma lamautusaine, joka tunkeutuu joka luuhun ja ytimeen. Pelokas ihminen ei luota keheenkään eikä mihinkään. Pelosta on tervepäisyys kaukana. Se ilmenee järjenvastaisina huruajatuksina:

Ehkä oon vaan huono. Ehkä en ansaitse enempää. Entä jos tilalle ei tulekaan enää mitään?

Paitsi että et ole, ansaitsetpas ja kyllä tulee.

Maailmasta löytyy tuhat ja yksi kliseetä siitä, miksi epätoimivasta pitää päästää irti. Tässä oma teoriani: huonossa työmpäristössä, tuhoisassa ihmissuhteessa tai nihkeässä elämäntilanteessa ei tarvitse kärvistellä. Riittää, että sanoo stop, kiitti mulle riitti ja hyvät jatkot.

Jos paras yritys ei riitä, niin mikä sitten?

Pelkoihin perehtyminen on kevään tärkein tavoitteeni. Mitä syvemmälle sukellan, sitä enemmän tulevaisuuteen ja itseeni luotan. Ajatusmaailmani on muuttunut paljon sitten hattaranvärisen hiekkarannan. Se oli kuitenkin tuntemukseni tuolloin.

Mennyttä ei voi muuttaa, mutta jotain terkkuja kyllä lähettäisin:

Älä murehdi niin paljon.

Keskity vain siihen Atlanttiin.

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään