Näin lämpenin ilmakasveille
En ihan tajua ilmakasveja.
Ne ovat yleensä pieniä, kasvavat hitaasti, näyttävät helposti muovisilta ja ovat muutenkin vähän plääh.
Paitsi että minun oma ilmakasvini, siitä olen oppinut tykkäämään. En tosin ihan alusta asti.
Sain kasvin äidiltäni viime vuoden lopulla. Kävimme Suomessa joulukuun alussa, ja lähestyvän juhlapäivän kunniaksi vanhempani päättivät järjestää pikkujoulut, kun kerrankin olimme koko perhe koolla. Pikkujouluissa sisarusteni lapset askartelivat kuusenkoristeita, juotiin glögiä ja syötiin pipareita, isä säesti pianolla joululauluja ja muut leikkivät. Joulupukki valkoparran jälkeen jaettiin pikkujoululahjat eli korkeintaan parin kympin arvoiset paketit perheenjäsenelle, jonka nimi oli määrätty pari viikkoa aiemmin arvonnassa.
Omasta pikkujoulupaketistani vastasi äitini, joka oli käärinyt lahjapakettiin ilmakasvin, tillandsian. (Äidiltä olen saanut myös kultaköynnökseni – sen hän toi tuliaisena Lontooseen.)
Kasvi oli pieni, söpö ja fiksusti sellainen, joka oli helppo kuljettaa lentokoneessa kotiin. Kotona laitoin sen paremman astian puuttuessa muumimukiin ja muumimukin ikkunalaudalle. Siinä se sitten tökötti, eikä tehnyt mitään.
Helmikuussa muotoilin keramiikkakurssilla kolmijalkaisen pikkuruukun, josta tuli ilmakasvini uusi koti. Se muutti jotain, ja pian jo esittelin ruukkua ja kasvia ylpeydellä työkavereille, ystäville ja Instagramissa. Hypistelin kasvia, kääntelin ruukkua ja tutkin kihartuvia lehtiä.
Sitten taas turhauduin, kun kasvi ei tuntunut lainkaan kasvavan. Onkohan se edes elossa enää, pohdin.
Jatkoin kuitenkin viikottaista hoitorutiiniani. Pari tuntia kokonaan veden alla (ihan normaalin vesijohtoveden, sadevesikikkailuun minusta ei ole), tiukka ravistus ja usean tunnin kuivaus ylösalaisin. Sama seuraavana sunnuntaina.
Kerran se sitten oli siellä: pieni vauvakasvi, joka puski alimpien lehtien juuresta ja teki minut ihan suunnattoman onnelliseksi.
Ja kohta toinen.
Yhtäkkiä aloin pitää ilmakasvistani ihan eri tavalla. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten rakastan kasveja, jotka tekevät uusia lehtiä ja puskevat alkuja – kasvavat. Nyt ilmakasvistanikin tuli mielessäni elävä asia, joka muuttui, kasvoi ja kehittyi. Vanhoja kuvia katsellessani tajuan, että olisin toki voinut huomata muutoksen aiemminkin, ellen olisi niin malttamaton. Ilmakasvit kun ovat vaatimattomia ja herkkiä, eivät tee itsestään numeroa. Kuulin kerran, että kotiin kantamisen jälkeen suurin osa ilmakasveista itse asiassa vain kuolee hiljalleen, kunnes näyttää niin surkealta, että omistaja antaa ptillaeriksi tai hankkii paikalle uuden.
Tällä viikolla huomasin, että ilmakasvini on tainnut salaisesti ja huomaamatta kukkia. Sen keskellä on kasa kuivuneita terälehtiä, itse kukkaa en koskaan nähnyt. Kukkiminen tarkoittaa kuitenkin sitä, että kasvi on hoitanut tehtävänsä ja alkaa hiljalleen kuivua ja kuolla pois. Vauvakasvit jatkavat siitä huolimatta eloaan, ja seuraavaksi olen valinnan edessä: pidänkö vauvat kiinni emokasvissa vai irrotanko erilleen? Toistaiseksi olen antanut pienten alkujen olla, vaikka koko kasvi ei enää ihan mahdukaan kolmijalkaiseen kotiinsa. Juuri nyt tykkään kuitenkin kasvin persoonallisesta muodosta ja outoudesta, siitä ettei ihan samanlaista tule heti vastaan.
Ilmakasveilla voisi tehdä sisustuksessa vaikka mitä hauskaa: roikuttaa niitä ylösalaisin simpukankuorista, asetella lasikupuun tai hankkia hauskan pikkuruukun. Leikkiä meduusaa tai eläimen karvoja, joku sellainen kiinnostaisi vähän.
Mielipiteeni ilmakasveista: Vaatimattomia ja muovisia? Joo. Tuskastuttavan hitaita kasvamaan? Joo. Silti kiehtovia? Parhaimmillaan.
Onko sulla ilmakasveja? Mitä mieltä niistä?
