Löytynyt: Tiffanyn timanttisormus!
Miltei kuukausi sitten se tapahtui. Olimme Aleksin kanssa ensimmäistä kertaa ulkona kahdestaan sitten Uljaksen syntymän yli puoli vuotta sitten. Vaatimattomat 60 000 ruotsalaista huojui hurmoksessa, tuikkivat kännykkänäytöt muodostivat mammuttimaiselle areenalle modernin valomeren. Jumalainen Bruce Springsteen lauloi lavalla I’m On Firea ja konserttiseuralaiseni horisi korvaani jotakin ihanista lapsistamme ja ihanista elämästämme. Ihmettelin, miksei se keskittynyt maailman kauneimpaan kappaleeseen, kunnes tuo hullu miekkonen oli yhtäkkiä toisella polvellaan lattialla ja tajusin, että tämä on kosinta. Yhtäkkiä sillä oli hyppysissään jopa se sormusrasia.
Jos tämä olisi amerikkalainen elokuva, olisin tässä vaiheessa unohtanut tuhannet tukholmalaiset ympärillämme, heittäytynyt rakkauden aallokkoon ja kirkunut, että ”kyllä rakas, voi kyllä!” Mutta koska kyse on kantahämäläisen tytön elämästä, kasvoilleni levisi epäviehko WTF-ilme ja hoin Aleksille, että tämän täytyy nousta lattialta välittömästi. Muuta hetkestä en muista, pamahdin jonkinlaiseen yllätysshokkiin. Vasta kun sain myöntävän vastauksen kurkustani, tuleva aviopuolisoni nousi permannolta. Tämä kaikki, vaikka olen aina toitottanut, kuinka julkinen kosinta olisi absoluuttisesti hirveintä, mitä tietäisin. Kuolisin nolostukseen. Vajoaisin lattiasta läpi. Onneksi stadion oli lujaa tekoa. Pysyin tukevasti permannolla ja nautin konsertin loppuun ihanaan partajeesukseeni kietoutuneena. Yhdessä vaiheessa tosin livahdimme bajamaja-rivistön luo kurkistamaan sormusrasiaan ja hihkumaan.
11.5. Yhdestoista toukokuuta. Ja minä kun luulin, että muistaisin tuon päivämäärän ikuisesti siksi, että New Kids on the Block esiintyi silloin Lahden mäkimontussa. (Se oli vuonna 1991. Tämä oli 22 vuotta myöhemmin.)
Seuraavana aamuna heräsimme kahisevissa lakanoissa hotellissa Kungsgatanilla (kuulostaa romanttiselta, mutta sisältää myös mellanöliltä maistuvia röyhtäyksiä, touhukkaan taaperon, sylissä roikkuvan vauvan ja lapsenvahtihommiin pestatun äitini) ja pujotin sormuksen sormeeni. Tämä on brucespringsteen-liitto, tämä vedetään jenkkityyliin: kihlasormus on thö thing ja mihinkään vihkiäisiin asti en timanttia odota. Se, ihanan semi-mauton pääsiäismunasormus, koristaa sormea tästä päivästä eteenpäin, koska sopimus on tehty. Tää on tässä.
Melkein kuukauden päivät olen jo kulkenut dimangi nimettömässä. Katselen sitä salaa vähän joka välissä. Se on hellyttävä (ei missään nimessä mitenkään trendikäs, moderni, supertyylikäs kapistus, vaan aika kauniitjarohkeat), söpö, piristävä ja rakas. Se ei sovi tyyliini tai vaatekaappiini pätkän vertaa ja juuri siksi se on täydellinen. Se näyttää kerrassaan hassulta pulleroisissa prinssinnakkisormissani. Se on pelkkää materiaa ja höperö kapistus, mutta hassua kyllä, sen symbolinen arvo on iso. Muistan joka kerta sitä vilkaistessani Brucen ja Tukholman ja lauantain ja hämmästyksen ja sen, että minua on kohdannut rakkaudessa satumainen onni, josta tahdon pitää kiinni niin pitkään kuin mahdollista. Rakkauden kesä 2013, bring it!
Ps. Erityisen eläytymistarpeisille tiedoksi: kahden minuutin kohdalla se tapahtui. Tuossa huumaavassa tuikkeessa. Kattokaa ny! Ai kamala, en kestä.