Bai bai, beibit!

Kuopukseni on 2.5-vuotias. Siinä missä lapsi elää vaihetta, jossa irtaannutaan vanhemmista ja etsitään omia rajoja, elän minäkin. Miltei viiden putkeen vedetyn vauva- ja taaperovuoden jälkeen olen löytämässä itseäni uudelleen. Olen symbioosista irrallinen henkilö, jonka rinnat eivät ruoki ketään ja jonka vatsassa ei potki enää kukaan. Luulin eläväni tätä vaihetta jo vuosi sitten, mutta se oli silloin vielä hektistä rimpuilua ja puoliksi väkinäistä. Nyt olen oikeasti vapaa. On kapasiteettia ajatella uusia juttuja. Ennen kaikkea olen työreissannut reippaasti ja hullaantuneempi työhöni kuin koskaan.

Tämän kaiken seurauksena vauvablogit eivät voisi kiinnosta yhtään vähempää — eivätkä oikeastaan perheblogitkaan. Aihepiiriin liittyviä aikakauslehtiä luen kyllä mielelläni, mutta sekin linkittyy työhön. Tämä näkynee myös omassa blogissani. Minulla ei ole mitään intressiä jaaritella säännöllisesti lasteni ruokailu- tai nukkumistottumuksista. En siis julista, ettei näitä teemoja sivuttaisi postauksissani koskaan, mutta ne eivät ole merkittävä kiinnostuksen kohteeni. Ei lukijana, ei tekstin tuottajana.

Tämä liittyy siis vain bloggaukseen eikä tietenkään tarkoita, että elämäni ei oikeasti pyörisi pitkälti noiden kahden huipun tyypin ympärillä. Totta kai se pyörii. Olen lapsistani naurettavan tohkeissani joka sekunti ja jumalattoman rakastunut kumpaankin.

Saan yhä joka päivä huomata, miten vanhemmuus muokkaa vaivihkaa. Voi vain taivastella vierestä, että miten minusta tuli tämä tyyppi.

Siis mikä tyyppi? No tämä, joka pillittää, kun päiväkodista kannetaan jotain helevetin rairuohomaitotölkkihökötyksiä.

Mutta jotenkin olen herännyt hahmottamaan, että nämä maitotölkit puhuttelevat vain minua. Eivät janicaa Kivenlahdessa tai juuliliisaa Pieksämäellä tai keitä te siellä olettekin. Minun ei tarvitse rankaista näillä teitä.

Paitsi tämän yhden kerran.