Bai bai, beibit!

Kuopukseni on 2.5-vuotias. Siinä missä lapsi elää vaihetta, jossa irtaannutaan vanhemmista ja etsitään omia rajoja, elän minäkin. Miltei viiden putkeen vedetyn vauva- ja taaperovuoden jälkeen olen löytämässä itseäni uudelleen. Olen symbioosista irrallinen henkilö, jonka rinnat eivät ruoki ketään ja jonka vatsassa ei potki enää kukaan. Luulin eläväni tätä vaihetta jo vuosi sitten, mutta se oli silloin vielä hektistä rimpuilua ja puoliksi väkinäistä. Nyt olen oikeasti vapaa. On kapasiteettia ajatella uusia juttuja. Ennen kaikkea olen työreissannut reippaasti ja hullaantuneempi työhöni kuin koskaan.

Tämän kaiken seurauksena vauvablogit eivät voisi kiinnosta yhtään vähempää — eivätkä oikeastaan perheblogitkaan. Aihepiiriin liittyviä aikakauslehtiä luen kyllä mielelläni, mutta sekin linkittyy työhön. Tämä näkynee myös omassa blogissani. Minulla ei ole mitään intressiä jaaritella säännöllisesti lasteni ruokailu- tai nukkumistottumuksista. En siis julista, ettei näitä teemoja sivuttaisi postauksissani koskaan, mutta ne eivät ole merkittävä kiinnostuksen kohteeni. Ei lukijana, ei tekstin tuottajana.

 

Tämä liittyy siis vain bloggaukseen eikä tietenkään tarkoita, että elämäni ei oikeasti pyörisi pitkälti noiden kahden huipun tyypin ympärillä. Totta kai se pyörii. Olen lapsistani naurettavan tohkeissani joka sekunti ja jumalattoman rakastunut kumpaankin.

Saan yhä joka päivä huomata, miten vanhemmuus muokkaa vaivihkaa. Voi vain taivastella vierestä, että miten minusta tuli tämä tyyppi.

Siis mikä tyyppi? No tämä, joka pillittää, kun päiväkodista kannetaan jotain helevetin rairuohomaitotölkkihökötyksiä.

pääsiäiss.JPG

Mutta jotenkin olen herännyt hahmottamaan, että nämä maitotölkit puhuttelevat vain minua. Eivät janicaa Kivenlahdessa tai juuliliisaa Pieksämäellä tai keitä te siellä olettekin. Minun ei tarvitse rankaista näillä teitä.

 

Paitsi tämän yhden kerran.

Kommentit (10)
  1. Kuulostaa aika normaalilta kehitykseltä. 🙂

    Muistan, miten hauskaa oli huomata ensimmäisen kerran, että istui ystävättären/-ien kanssa pitkää iltaa, eikä puhe enää juurikaan poukkoillut lapsissa ja heidän edesottamuksissaan, vaan paljon enemmän tuli keskusteltua mm. työstä, parisuhteesta, politiikasta ja omista vanhenevista vanhemmista.

    Toisaalta sitten taas tulee uudenlaisia vaiheita (esim. murrosikä), jolloin lapset ja heidän kuvionsa saattavat taas nousta enemmän pinnalle.

    Meilläkin elää perheessä vielä yksi päiväkoti-ikäinen, mutta blogit tai lehtijutut, joissa on käsitelty yksinomaan pikkulapsiarkea, eivät enää jaksa kiinnostaa minua. Sitä settiä on tullut tahkottua jo vuosikymmen, joten en enää millään jaksa lukea puistoiluista, muskareista, välipaloista ja vaatelöydöistä. Sen sijaan monet vanhemmuuteen ja perhe-elämään liittyvät ilmiöt kyllä kiinnostavat, tottakai. Etenkin jos kirjoittajalla on sana hallussaan ja jotakin fiksua sanottavaa näistä aiheista,

  2. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tuo hieman hervottoman näköinen tipu vinksottavine silmineen on parasta blogiantia pitkään aikaan!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *