Alku

Uuden vuoden vaihtuessa tunsin tavallista voimakkaampaa tarvetta aloittaa jotakin, ehkä koska minulla ei ollut mitään mitä jatkaa. Päätin siis aloittaa blogin.

Blogini aloitin valheella. Oikeasti päätin aloittaa blogin syyskuun 2015 tienoilla. Silloin viimeksi liikehdin levottomasti, jätin yhden osa-aikatöistäni ja yritin löytää elämälleni suunnan.

Blogillani oli konsepti valmiina. Konsepti on tärkeä, tarvitsen aina hieman rajoja tunteakseni olevani vapaa tekemään mitä vain. Konseptillani oli jämäkkä selkäranka, mutta liikkuvat nivelet. Rakastan konsepteja.

Rakastan myös keskikohtia. En osaa tarttua tilaisuuteen tai päästää irti, mutta tasapaksussa välimaastossa voisin velloa ikuisesti. Minun taikani tapahtuu silloin, kun muut ovat kyllästyneet, unohtaneet tai siirtyneet seuraavaan. Syksyllä 2015 en siis lopulta saanut aloitettua, vaikka mieleni edistikin ja olin jo kehittänyt päänsisäisen blogirutiinin.

Väitän mielelläni, että kaikki kaatui nimeen. Konseptien ja keskikohtien lisäksi rakastan nimiä. Rakkauteni alkoi jo lapsena, kun leikkasin talteen mummin Veikkaus-lehdistä listaukset ravihevosista. (Miten inspiroiva keräilykohde nimifanille, muuten!) Rakkaudella on kuitenkin kääntöpuolensa, sillä vaadin nimeltä myös paljon. Huonot nimet aiheuttavat samanlaista syyhyttävää epätoivoa kuin rumat kengät. Blogini nimen oli siis oltava kaikilla mittapuilla täydellinen. Vaatekaapistani on varattu yksi hylly papiljoteille ja tärkeille papereille, ja niistä tärkeistä papereista noin viidesosa on erilaisia pikkuvihkoja, joihin olen hahmotellut nimeä blogille. Suurin osa niistä on nimien muovisandaaleita.

Sitten blogi ja junnaavat pohdinnot sen nimestä jäivät. Tapahtui muutama asia: tulin raskaaksi, sain vauvan ja pääsin hetkeksi kiinni todentuntuiseen elämään. En löytänyt uraa, mutta uuden elämänmittaisen roolin kuitenkin. Sen luulisi olevan jo jotain? Hoitovapaani keskeytin palatakseni hetkellisesti samaan työhön, josta lähdin suuntaani etsimään. Ja sitten taas lopetin. Syyskuussa 2018 huomasin olevani täsmälleen samassa pisteessä kuin kolme vuotta aiemmin. Miinus freelancerin työt. Plus lapsi.

Kerran eksyin Italiassa viinitarhalle. Myöhästyin päivän ainoasta bussista ja päätin kävellä. Todellisuus ei kuitenkaan vastannut romanttista visiotani, ei kai koskaan. Kaksi faktaa: käytin noihin aikoihin paljon tummaa samettia ja olin silloinkin täysin suuntavaistoton. Harhailin siis hikisenä hyvän tovin talvehtimaan valmistautuvien viiniköynnösten keskellä ennen kuin näin kirkontornin ja kiitin universumia katolilaisten innosta rakentaa pyhättöjä joka jumalan syrjäkylään. Jatkoin kirkonraitilta päättäväisenä kohti seuraavaa viinitarhaa (he eivät siellä harrasta kävelyteitä) ja sen myötä seuravaa kylää, näin luulin. Jonkin ajan kuluttua näinkin taas kirkontornin. Ja jumalauta, todellakin JUMAL’AUTA, se oli se aiempi kirkontorni. Kiersin ympyrää yhdellä ja samalla viinitarhalla.

Tarinaan mahtuu myös paljon eri syistä tööttäileviä autoja, yksi mahasyöksy samettivaatteissa ojaan piiloon traktoria (saako viinitarhoilla itse asiassa käyskennellä vai ovatko ne yksityisaluetta?) ja turistioppaasta opeteltu ensimmäinen kokonainen italiankielinen virke: Olen eksynyt. Lopulta äidillinen kanoja ruokkiva rouva talutti minut viereiseen kylpyhuonemyymälään, jossa WC-istuimia yllättäen myi aiemmin samalla viikolla minulle kotikylän pormestarina esitelty vanhaherra (se oli hämmentävää aikaa, ja kuten sanottua, en osannut vielä heidän kieltään). Tämä ystävällisesti antoi minulle kyydin, jotta pääsin juna-asemalle ja takaisin raiteille senhetkisessä elämänjamassani.

Tällä hetkellä olen oman tulevaisuuteni kartturina jälleen 19 ja eksynyt Friuli-Venezia Giulian yksitoikkoisille viinitarhoille. Samettikin on alkanut taas puhutella. Teen kepeitä päätöksiä reippaista kävelyistä ja vakuuttelen olevani perillä puolessa tunnissa. Jossain vaiheessa huomaan kuitenkin ryömiväni ojassa sydän pamppaillen ja itseäni sättien. Miten toivoisinkaan tapaavani hyvän viranhaltijan, joka tarjoaisi mutkattomia ratkaisuja niin saniteettitiloihin kuin hukassa oleville neidoille, mutta heitä on ehkä vain saduissa ja Italian pikkukylissä.

Olin vähällä jäädä kiertämään yhtä ja samaa kirkontornia myös blogini kanssa. Sitten päätin vain aloittaa. Ilman ryhtiä kohentavaa konseptia, ilman valmiiksi ajateltua keskikohtaa, ilman ylianalysoitua nimeä. Ta-daa!

Lienee kuitenkin melko selvää, että tällä hetkellä minun pitäisi tehdä jotain aivan muuta kuin kirjoittaa blogia ja sinne yhdentekeviä anekdootteja nuoruudestani. Mutta tämä on alku.

Kommentit (2)
  1. Ja puhutteleva alku olikin! Toivottavasti löydän tänne takaisin sitten joskus kun Lilyn seuraustoiminto pelittää taas.

    1. Toivottavasti siihen mennessä olen itsekin saanut hommat kunnolla pelittämään. Tervetuloa! Ja kiitos blogin ihan ekasta kommentista <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *