Opiskelin yhteensä kahdeksan ja puoli vuotta kirjallisuutta, tunnustelevista avoimen yliopiston kursseista aina pitkittyneeseen gradusekoiluun saakka. Jos joku nyt yllättäen päättäisi kysyä jonkin alaan liittyvän kysymyksen, todennäköisesti punastuisin ja juoksisin nurkan taakse hihittämään.

Paitsi jos kyse olisi lastenkirjallisuudesta. Siitä voisin jauhaa hieman jaadajaadaa milloin vain! Sadut, tarinat ja lorut ovat mielestäni maailman parasta (ja välillä myös esim. oudointa) antia, ja mielelläni jaan tätä evankeliumia muillekin.

Lukioikäisenä realistisin uratoiveeni oli päästä Pikku Kakkoseen pöystiksi Pöystin paikalle. Hain jopa opiskelemaan Nätyyn saadakseni lisää tulkinnan väkevyyttä iltasatuihini. Jossain vaiheessa ymmärsin, etten ole kyllin iloinen ihminen lastenohjelmien pallopaitatädiksi ja siirryin haaveilemaan tarinoiden tuotantopuolesta: kirjoittamisesta, kääntämisestä ja kustantamisesta.

Edelleen voisin työkseni ottaa kiinni satuja ja vapauttaa niitä maailmalle. Ja toisaalta, jos olisin positiivinen tyyppi, saattaisin todeta että elämässäni on nyt kaikki kohdallaan: vietän päiväni lastenkirjojen keskellä. Kukaan ei tosin maksa siitä, mutta rahahan eliminoikin asioista aina kaiken hauskuuden.

Kun toimme oman lapsen kotiin synnytyssairaalasta, esittelimme sille heti tärkeimmät paikat. ”Tässä on meidän kirjahylly. Sinäkin saat käyttää sitä ihan vapaasti.” Lapsi tarttui oitis tarjoukseen. Piti hankkia jo toinenkin hylly, kun satukirjat alkoivat vyöryä holtittomasti muiden kirjojen reviireille. Vaan onpa meillä ollut hauskaa! Välillä tietysti seitsemäs kerta putkeen Pupu Tupunan leikkimökkiä on saanut pään savuamaan, välillä on joutunut turvautumaan satukasetteihin kun oma ääni on pettänyt, välillä on täytynyt pimentää huone kun valot ovat alkaneet hyppiä liikaa sivuilla. Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin hirvittävän iloinen siitä, että 2-vuotias on suorastaan kyltymätön tarinankuuntelija ja tuntuu nauttivan meidän yhteisistä lukuhetkistä vähintään yhtä paljon kuin minä.

Sillä niin se juuri on. Minä nautin lapselle lukemisesta. Nautin kun saan mylviä ja hoilottaa ja kimittää ja supista ihan luvan kanssa. Nautin kun kerrontaan voi tuoda aina uusia tasoja, nautin jännityksen kasvattamisesta ja pienen kuulijan reaktioista. Nautin kun meitä naurattaa samat jutut tai kun meitä naurattaa ihan eri jutut. Ja ennen kaikkea nautin toki lastenkirjojen sisällöstä (siis silloin kun ne ei aja hulluuden partaalle, älkäämme unohtako että maailmassa on myös valtavasti aivan hirveän shittiä lastenkirjallisuutta).

Jos tarvitsen rohkaisua, viisaita sanoja, lohtua tai kunnon naurua, valitsen kirjahyllystä lastenkirjan. Lastenkirjat ovat mielestäni ehdottomasti parhaita elämäntaito- ja itsehoito-oppaita (ei sillä että yhtään varsinaista itsehoito-opasta olisin ehkä koskaan lukenutkaan). Tämän väitteen vahvistukseksi esitän todistuskappaleen numero 1: Puffe.

Puffe löytyi kirpputorilta eurolla. Yleensä kirppiksiltä kotiin seuraa lähinnä takuuvarmoja hittejä, mutta huuliharppua soittavaa ja steppaavaa koiraa oli vaikea ohittaa ja päätimme ottaa kirjariskin.

Kotona asetuimme sohvannurkkaan ja aloimme heti lukea.

Nyt tulee muuten juonipaljastuksia!

Pikkumainen taikuri antaa lahjakkaalle Puffelle fudut ja pikkukoira päätyy kiertämään maata bluesin tahtiin. Lyhyen masennusvaiheen jälkeen Puffe sisuuntuu. ”Nyt näytän koko maailmalle mitä minä osaan.”

Puffe hakee vaikka mihin duuneihin, mutta kysyntä ja tarjonta eivät oikein kohtaa työmarkkinoilla. Kukaan ei palkkaa vahtikoiraa, joka soittaa huuliharppua. Lopulta Puffe saa hermoromahduksen ja ajautuu eksistentiaaliseen kriisiin. ”Enää en jaksa jatkaa tätä matkaa. Minä en ole lammaskoira, enkä karjapaimen, en saa töitä tiskaajana enkä porttivahtina. Mikä koira minä oikein olen?”

Sitten Puffe ymmärtää. Hetki on monumentaalinen.

”Minä olen Puffe! Ja minä teen mitä tahdon ja osaan. Ja tällä kertaa tulkoon maailma minua vastaan.” Ja sitten Puffe ryhtyy steppaamaan.

Tässä vaiheessa kirjaa vollotin niin valtoimenani, että lapsi joutui pyyhkimään räkää päältään. ”Minäkin olen Puffe!” huutoitkin. ”MINÄ OLEN PUFFE!”

Isi joutui lukemaan lapselle kirjan loppuun. Äiti keräsi itseään ja kuunteli vierestä. Kävi ilmi, että lopulta Puffe tapaa sen oikean yhteistyökumppanin ja kontaktin, jollaista minullekin on useasti suositeltu. Ja sitten kaikki on upeaa ja täydellistä ja huuliharppu raikaa. Uskomatonta. Riitti, että Puffe oli oma itsensä ja luotti omiin vahvuuksiinsa.

Näyttäkää minulle se self help -kirja, joka tarjoaa samanlaisen viiden minuutin katarsiksen, ja minä lupaan lukea sen. Lupaan kirjoittaa siitä ylistävän blogikirjoituksen. Ja hitto, lupaan stepata niin kuin kukaan (paitsi ehkä Puffe) ei ole koskaan stepannut. I dare you.

”Äiti”, se sanoo täpäkästi. ”Vauvana minä söin sinun maitoa.”
”Totta”, totean vähän yllätettynä. Mistä sille tuommoinen yhtäkkiä tuli mieleen? Ei tässä nyt imetystä varsinaisesti kamalan aktiivisesti olla muisteltu ja yli puolet elämästäänhän se on jo saanut ravintonsa ihan muualta. Onkohan se…
”Minä söin maitoa äitin pepusta.”
”Niin niin, juu… Eikun hetkinen, mitä sä sanoit?”
”Minä söin maitoa äitin pepusta.”
”Ei ei kuules nyt, rinnastahan vauvat sitä maitoa saa, katsos…”
”Äitin pepusta. Minä näin kuvan. Kirjassa.”
”Missä kirjassa?!”
”Eläinkirjassa.”
”Mutta eihän me olla eläimiä. Tai siis ollaan ja nisäkkäitäkin kyllä, mutta nykyihminen eroaa… Mihin sä nyt meet?”
”Minä näytän sinulle.”

Ja kyllä, se juoksee kirjahyllylle, nappaa sieltä oman eläinkirjansa ja alkaa plärätä sitä määrätietoisesti.

”TÄSSÄ! Minä syön maitoa äitin pepusta.”

”Mutta siis noihan on vuohia. Me ollaan ihmisiä. Eikä pikkuvuohetkaan mistään pepusta maitoa saa, vaikka siis ymmärrän että kuva on vähän hämäävä ja…”

”Äitin pepusta.”

”Ei, vaan…”

”Äitin pepusta.”

Valitse taistelusi, sanotaan. Minä päätin ottaa tavoitteekseni, että kouluun mennessään se ei enää pidä meitä vuohina eikä jauha äitin pepusta. Se on äiDin peppu, kultaseni.

Luulen että tämän siitä saa, kun luennoi 2-vuotiaalle puun matkasta paperiksi aina kun se tahtoo piirtää jokaiselle lehtiön sivulle vain yhden punaisen viivan. Minä uskon faktoihin. Uskon myös faktojen siirtämiseen jälkipolvelle. Maapallo on pyöreä, ilmastonmuutos on totta, me emme ole vuohia. Ruoan sijaan me märehdimme eksistenssiämme. Uskon kuitenkin myös että elämässä täytyy olla aina tilaa mahdollisuuksille ja mahdottomuuksille, saduille ja leikille. Olen ajatellut, kenties naiivisti, että lapsen voi kasvattaa niin että se uskoo sekä saunatonttuun että länsimaiseen lääketieteeseen. Ajatellut ainakin tähän asti.

Nyt se tuolla pyörii ties missä leikkipuistoissa ja kertoo ties vielä muillekin, että äitien pepusta sitä maitoa saadaan. Voi luoja, minun lapseni jakaa valeuutista! Pipinkin kuulemma taikoi itse kädestään pois! Kohta se julistaa jotain profetiaa! Voi luoja, tämä on minulle ihan oikein!

Vakavasti puhuen kyseessä on mielestäni yksi monista vanhemmuuden kiinnostavista tasapainotteluongelmista: Kuinka paljon lasta saa narrata ja kuinka paljon totuutta sille voi kertoa? Milloin on syytä korjata ja ojentaa (”ihmisten takamukset eivät ole maidontuotantoa varten”), milloin kannattaa vain eläytyä mukana (”bää, sanoo äitivuohi”)? Miten lasta voi sivistää ja johdattaa maailmassa, mutta samalla antaa sille vapaus kasvaa kriittiseksi ja luovaksi ajattelijaksi?

Kuulostaa tosi pedagogiselta, mutta en minä todellisuudessa kamalan aktiivisesti punnitse kasvatusstrategioitani. Näitä asioita voi ehkä pyöritellä mielessään kun 2-vuotias nukkuu, mutta sen hereillä ollessa ei kyllä ehdi ajatella lauseitaan koskaan loppuun. Olen äitinä todennäköisesti aivan yhtä epäjohdonmukainen kuin siviilihenkilönä, mutta ehkä sekin on vain tärkeä oppitunti ihmisyyden ytimestä: Meillä saattaa olla abstraktiin ajatteluun kykenevät aivot, mutta useimmiten käyttäydymme ihan päättömästi. Vuohien rationaalisuudesta en osaa sanoa.

Itse uskoin lapsena että vaari, lähipiirini vanhin tyyppi, eli nuoruuttaan silloin kun ihmiset vielä keikkuivat puissa. Kovasti muuten kiinnosteli, että mihin se häntä oli vanhemmiten kadonnut! Tavallaanhan pienellä minulla oli evoluutiohommat ihan hyvin hanskassa, tähtäys vain oli hieman vinossa. Samalla lailla oma 2-vuotiaani osasi sijoittaa meidät vuohien kanssa samaan luokkaan. Nyt vielä vähän hienosäätöä!

Tai sitten ei. Mustat aukotkin olivat joskus vain jonkun päähänpisto, nyt Katie Bouman kollegoineen mahdollisti Powehin hehkun taltioinnin ensimmäistä kertaa. En tiedä Boumanin taustoista, mutta tahdon ajatella että hänen takanaan on äiti, jonka mielestä kannattaa ehdottomasti tarttua uhmakkaasti maailmankaikkeuden suurimpiin arvoituksiin. Itse tiedän nykyään, että vaarin nuoruudessa ihmiset olivat varmasti yhtä päättömiä ja hännättömiä kuin tänäkin päivänä, mutta saunatonttuihin uskon yhä. Ehkä jonakin päivänä minun lapseni löytää ensimmäisen kiistattoman todisteen sellaisen olemassaolosta.