Vuohia ja ihmisiä

”Äiti”, se sanoo täpäkästi. ”Vauvana minä söin sinun maitoa.”
”Totta”, totean vähän yllätettynä. Mistä sille tuommoinen yhtäkkiä tuli mieleen? Ei tässä nyt imetystä varsinaisesti kamalan aktiivisesti olla muisteltu ja yli puolet elämästäänhän se on jo saanut ravintonsa ihan muualta. Onkohan se…
”Minä söin maitoa äitin pepusta.”
”Niin niin, juu… Eikun hetkinen, mitä sä sanoit?”
”Minä söin maitoa äitin pepusta.”
”Ei ei kuules nyt, rinnastahan vauvat sitä maitoa saa, katsos…”
”Äitin pepusta. Minä näin kuvan. Kirjassa.”
”Missä kirjassa?!”
”Eläinkirjassa.”
”Mutta eihän me olla eläimiä. Tai siis ollaan ja nisäkkäitäkin kyllä, mutta nykyihminen eroaa… Mihin sä nyt meet?”
”Minä näytän sinulle.”

Ja kyllä, se juoksee kirjahyllylle, nappaa sieltä oman eläinkirjansa ja alkaa plärätä sitä määrätietoisesti.

”TÄSSÄ! Minä syön maitoa äitin pepusta.”

(Olenko muuten todella väärässä, kun minusta uuhi ja vuona on lampaita ja nämä on vuohia? Olen kyllä ehta kaupunkilaistyttö, mutta näistä kyseisistä yksilöistä olisin käyttänyt nimiä kuttu ja kili. Onko suomentaja minuakin kehnompi zoologi vai johdanko lastani tässäkin harhaan? Onko täällä lähettyvillä joku biologi?)

”Mutta siis noihan on vuohia. Me ollaan ihmisiä. Eikä pikkuvuohetkaan mistään pepusta maitoa saa, vaikka siis ymmärrän että kuva on vähän hämäävä ja…”

”Äitin pepusta.”

”Ei, vaan…”

”Äitin pepusta.”

Valitse taistelusi, sanotaan. Minä päätin ottaa tavoitteekseni, että kouluun mennessään se ei enää pidä meitä vuohina eikä jauha äitin pepusta. Se on äiDin peppu, kultaseni.

Luulen että tämän siitä saa, kun luennoi 2-vuotiaalle puun matkasta paperiksi aina kun se tahtoo piirtää jokaiselle lehtiön sivulle vain yhden punaisen viivan. Minä uskon faktoihin. Uskon myös faktojen siirtämiseen jälkipolvelle. Maapallo on pyöreä, ilmastonmuutos on totta, me emme ole vuohia. Ruoan sijaan me märehdimme eksistenssiämme. Uskon kuitenkin myös että elämässä täytyy olla aina tilaa mahdollisuuksille ja mahdottomuuksille, saduille ja leikille. Olen ajatellut, kenties naiivisti, että lapsen voi kasvattaa niin että se uskoo sekä saunatonttuun että länsimaiseen lääketieteeseen. Ajatellut ainakin tähän asti.

Nyt se tuolla pyörii ties missä leikkipuistoissa ja kertoo ties vielä muillekin, että äitien pepusta sitä maitoa saadaan. Voi luoja, minun lapseni jakaa valeuutista! Pipinkin kuulemma taikoi itse kädestään pois! Kohta se julistaa jotain profetiaa! Voi luoja, tämä on minulle ihan oikein!

Vakavasti puhuen kyseessä on mielestäni yksi monista vanhemmuuden kiinnostavista tasapainotteluongelmista: Kuinka paljon lasta saa narrata ja kuinka paljon totuutta sille voi kertoa? Milloin on syytä korjata ja ojentaa (”ihmisten takamukset eivät ole maidontuotantoa varten”), milloin kannattaa vain eläytyä mukana (”bää, sanoo äitivuohi”)? Miten lasta voi sivistää ja johdattaa maailmassa, mutta samalla antaa sille vapaus kasvaa kriittiseksi ja luovaksi ajattelijaksi?

Kuulostaa tosi pedagogiselta, mutta en minä todellisuudessa kamalan aktiivisesti punnitse kasvatusstrategioitani. Näitä asioita voi ehkä pyöritellä mielessään kun 2-vuotias nukkuu, mutta sen hereillä ollessa ei kyllä ehdi ajatella lauseitaan koskaan loppuun. Olen äitinä todennäköisesti aivan yhtä epäjohdonmukainen kuin siviilihenkilönä, mutta ehkä sekin on vain tärkeä oppitunti ihmisyyden ytimestä: Meillä saattaa olla abstraktiin ajatteluun kykenevät aivot, mutta useimmiten käyttäydymme ihan päättömästi. Vuohien rationaalisuudesta en osaa sanoa.

Itse uskoin lapsena että vaari, lähipiirini vanhin tyyppi, eli nuoruuttaan silloin kun ihmiset vielä keikkuivat puissa. Kovasti muuten kiinnosteli, että mihin se häntä oli vanhemmiten kadonnut! Tavallaanhan pienellä minulla oli evoluutiohommat ihan hyvin hanskassa, tähtäys vain oli hieman vinossa. Samalla lailla oma 2-vuotiaani osasi sijoittaa meidät vuohien kanssa samaan luokkaan. Nyt vielä vähän hienosäätöä!

Tai sitten ei. Mustat aukotkin olivat joskus vain jonkun päähänpisto, nyt Katie Bouman kollegoineen mahdollisti Powehin hehkun taltioinnin ensimmäistä kertaa. En tiedä Boumanin taustoista, mutta tahdon ajatella että hänen takanaan on äiti, jonka mielestä kannattaa ehdottomasti tarttua uhmakkaasti maailmankaikkeuden suurimpiin arvoituksiin. Itse tiedän nykyään, että vaarin nuoruudessa ihmiset olivat varmasti yhtä päättömiä ja hännättömiä kuin tänäkin päivänä, mutta saunatonttuihin uskon yhä. Ehkä jonakin päivänä minun lapseni löytää ensimmäisen kiistattoman todisteen sellaisen olemassaolosta.

Kommentit (4)
  1. Vuona on mulle ihan uusi sana! Pitänee lainata kyseinen teos kesällä kirjastosta ja sivistää itseäni. Ilmeisesti mun pitää piakkoin opetella myös tunnistamaan puita lehtien perusteella, mikäli lasten tehtäväkirjasta aiotaan koskaan selvitä…

    1. Aina oppii, varsinkin lastenkirjoista! Mullekin tutuin muoto tuosta on vuonankaali… Mutta älä nyt vaan opettele, että vuona tarkoittaa kiliä. Se on karitsa, olen saanut tähän varmuuden. Lastenkirjat voi sisältää myös vaarallista tietoa!

      Ja lehdet on kyllä paha. Paha. Kouluaikoja kauhulla odotellen…

  2. Ihana 2-vuotias ja tosi kiva blogi! Bongasin tämän Lilyn etusivulta, luin läpi (kyynelpyyhe ftw!) ja liityin seuraajaksi nyt kun sekin taas onnistuu.

    Mulla on kotona melkein 3-vuotias asioista todella kiinnostunut ja hurjan fiksu esikoinen, ja päivittäin mietin kuinka tarkasti loputtomalta tuntuvaan kysymystulvaan voi ja pitää vastata. 1 v 2 kk kuopuksen takia työnhaku ei vielä ole ajankohtaista mutta sympatiseeraan sitä kovasti.

    Ihanan aurinkoista kevättä teille!

    1. Ihanaa, että seuraat! <3

      Mäkin luulen (vai pahoin pelkään), että virtaavin kysymystulva on vasta kaukana edessä. Hyvä varmaan alkaa varautua jo näin ajoissa…

      Valoisaa kevättä myös sinulle! Tervetuloa piipahtamaan tänne milloin vain!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *