2-vuotias keittiössä eli: kuinka lakkasin pelkäämästä haasteita ja opin rakastamaan leipomista

Unettomuuden kanssa käymästäni ajatustenvaihdosta jäi mainitsematta yksi oleellinen: kuvitteelliset keskustelut todellisten tai fiktiivisten henkilöiden kanssa. Kyllä te tiedätte, kaikki kai näitä harrastavat, ovat läheistä sukua niille vasta porraskäytävässä keksityille sukkelille sutjautuksille (=l’esprit de l’escalier, ollapa välillä ranskalaisten kieli ja mieli).

Joskus sanon suorat sanat jollekin ne ansaitsevalle. Snäp vaan, oh no she didn’t! Kiihdyn kun vain ajattelenkin miten oikeassa olen. Toisinaan taas käytän harkitun mutta vetoavan puheenvuoron asian X puolesta. Paatuneinkin sydän heltyy, järkähtämättömin mieli taipuu ja itse liikutun kyyneliin. Kyllä, Olen NIIN hyvä. Useimmiten harjoittelen kuitenkin dialogeja mahdollisia satunnaisia kohtaamisia varten. Toistaiseksi mahdolliset satunnaiset kohtaamiset ja todelliset tilanteet eivät ole läpäisseet toisiaan, mutta odotan että niin käy aivan näinä päivinä ja sitten olen at the top of my game, hurmaavampana kuin koskaan.

Viime yönä olin työhaastattelussa. Ehkä myös jonain päivänä!

Rekrytoija: Alammekin olla jo haastattelun loppusuoralla, mutta tahtoisin vielä kuulla miten suhtaudut uusiin haasteisiin.
Leiwonnainen: Rakastan haasteita. Ei, syöksyn niitä kohti.
Rekrytoija: Pystyisitkö kertomaan jonkin esimerkin?
Leiwonnainen: Leipominen.
Rekrytoija: Leipominen?
Leiwonnainen: Leipominen.
Rekrytoija: Voisitko avata tätä hieman tarkemmin?
Leiwonnainen: Toki. Kiva kun kysyit.

Alle kouluikäisenä tykkäsin leipoa, mutta vähitellen asenteeni alkoi muuttua. Yläasteella oisin tahtonut valinnaisaineeksi luovaa kirjoittamista, mutta ryhmään ei saatu tarpeeksi osallistujia. Opettajat päättivät siis laittaa mut suositulle leivontakurssille, koska ”sehän on vähän sama juttu”. Tiesin silloin ja tiedän nyt: Ei muuten ole.

Leivontakurssilla opin miten tehdään sacherkakkua (en ole sittemmin tehnyt) ja miten en koskaan saa miestä lyhyiden kynsieni takia (sain). Aloin aktiivisesti sanoutua irti leipojien porukasta: Olen ihminen, joka syö mielellään muiden pullat ja rusinatkin niistä, mutta minä en leivo. Paitsi äärimmäisen harvoin ja silloin mahdollisimman näyttävästi ja kuuluvasti. Leipomiseen hukatun ajan voisi minusta aina sijoittaa paremminkin, vaikka oikeaan ruoanlaittoon tai kakun syömiseen kahvilassa.

Jotenkin onnistuin nysillä kynsilläni nappaamaan miehen, joka innostui meidän yhteiselon alkuaikoina leipomisesta. Ite innostuin leipomusten syömisestä (no, tämä tapahtui kyllä jo varhaislapsuudessa). ”Katso mikä kakku, vois olla hyvä…” ”No mäpäs teen.” Match made in heaven, voisi siis sanoa.

Välillä katsottiin yhdessä leivontaohjelmia. Oon kuullut, että joitakin ihmisiä ne rentouttaa. Minussa ne herättää puhdasta vihaa. ”Mitä sinäkin siellä ilakoiden pursottelet! Kato nyt tuota omahyväistä vatkaamista! Saakelin pipertelijä!” Taidettiin lopulta lopettaa yhteiset sunnuntaiaamupäivän televisiohetket, kun mun aggressiot alkoi kuplia jo liikaa yli.

Rekrytoija: *kirjoittaa jotain vakavana lehtiöönsä*

Leiwonnainen: Mutta sitten sain lapsen ja aloin yhtäkkiä leipoa.

Rekrytoija: Jaajaa, se on varmaan se äitiyden pehmentävä vaikutus.
Leiwonnainen: Joo, ei se se ole.

Tajusin, mitä leipomisesta oli aina puuttunut: vaara. Sellainen vaaran tuntu, jollaista vain keittiöjakkaralla kurotteleva 2-vuotias voi tarjota. Yhdistin aiemmin leipomisen pikkusievään nyhveröintiin ja toisaalta pedanttiin takakireyteen. Missä hiki? Missä veri? Missä haasteet?

No keittiössä 2-vuotiaan kanssa. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu, kun kurottaa ottamaan maustehyllyltä leivinjauhetta. Ylettyyköhän se nyt kuitenkin leipäveitseen? Ei kai se työnnä sormia vatkaimen väliin? Mitä se tällä kertaa keksii työntää taikinan sekaan? Koko suolapurkin? Pikkuautot? Päänsä? Aika usein kuuluu vain ”minä vähän maitsan” ja ehdit kääntyä juuri sopivasti näkemään kuinka tyyppi nuolee tiskipöydältä vehnäjauhoja.

Leipomisen jälkeen olo on kuin oisi juossut maratonin, oletan. (Siinä muuten toinen homma, johon käytetyn ajan voisi mielestäni käyttää kakun syömiseen kahvilassa. En sano tätä kuitenkaan ääneen, koska rekrytoija näyttää juoksijalta ja minulla on mm. tilannetajua.) Voipunut, kaikkensa antanut. Savuava raunio, kyllä, mutta myös jumalattoman tyytyväinen omaan suoritukseensa. Ehkä hetkellisesti vähän parempi ihminen kuin muut. Joten kyllä, minä rakastan haasteita. Ja leivonnaisia, kuka ei (badaboom)!

Rekrytoija: Tuota, en saisi sanoa tätä vielä, mutta tervetuloa taloon! Mitenkäs, meillä olisi ensi viikolla henkilöstöpalaveri ja…

Leiwonnainen: Suolaista vai makeaa?

Follow my blog with Bloglovin

Puheenaiheet Oma elämä Lapset Ajattelin tänään

Hän kääntää tyynynsä ympäri

Olen viime aikoina kärsinyt hieman uniongelmista. Kun sanon ”viime aikoina”, tarkoitan vuosia. Ja kun puhun ”hienoisesta kärsimisestä”, tarkoitan että useimpina öinä tahtoisin vain kolkata itseni tajuttomaksi antiikkikyntteliköllä (jollaisen varalta pidän aina silmät auki kirppiksillä). Kun valot sammuvat ja kuorsaus alkaa levitä huoneessa epidemiana, tiedän että kahdeksan tunnin sisällä tapahtuu vähintään yksi seuraavista:

  1. En nukahda.
  2. Havahdun valvomaan.
  3. Herään liian aikaisin.

Uniongelma tuntuukin vähän harhaanjohtavalta termiltä, kun varsinainen käyttöliittymähäiriö on siinä, että on unentarpeeseensa nähden aivan liikaa hereillä. Välillä lasken huvikseni miten monta vuotta elämästäni käytän hampaiden pesemiseen tai kierrättämiseen, mutta univelkaa en uskalla lähteä edes arvailemaan. Tuntikin tuskaista lakanoissa pyörimistä tuntuu hukkaan heitetymmältä ajalta kuin koko päivä kalsareissa kissavideoita.

Voisin tietysti ajatella, että yö pelaa pussiini ja tarjoaa omalla kömpelöllä tavallaan sitä arvokasta himamutsin ”omaa aikaa”. Joo, en ajattele. En myöskään noudata unettomuuseksperttien suosikkiohjetta ja ”nouse hetkeksi puuhailemaan jotain, jotta aivot liittävät sängyn vain nukkumiseen”. Aivoni nauravat paskaisesti tuollaiselle typeryydelle. Niitä ei voisi vähempää kiinnostaa mitkään mindfullnessit, ihan on muut fullnessit mielessä. Sillä hetkellä kun käy ilmeiseksi että nukkumatti on taas oharoinut, aivoillani on kolme suuntaa joihin kääntyä:

  1. Ajautua ajattelemaan jotain järjettömän ahdistavaa. Sulavia jäätiköitä, oven takana seisovaa moottorisahamurhaajaa, ansioluetteloni fonttia. Asioita, joiden edessä tunnen uuvuttavaa voimattomuutta. En vain ihan tarpeeksi uuvuttavaa.
  2. Koettaa ajatella jotain todella yhdentekevää ja harmitonta. Mitä puen aamulla päälleni, pitäisikö hankkia jokin huoneilmaa puhdistava viherkasvi, muistanko kaikkien seitsemän kääpiön nimen. Tepsii parhaiten, kunhan vain keskityn pitämään aiheet latteina ja hermoimpulssit monotonisina.
  3. Päästää ajatukset irti. Yhtäkkiä tunnen olevani inspiroitunut, kiihtynyt tai täysin sinut itseni kanssa. Ymmärrän ykskaks mistä kaikessa on kyse. Tämä on itse asiassa kaikkein epäkiitollisin vaihtoehto.  Ahdistuksesta voi itkeä itsensä uneen ja yksitoikkoinen kelaaminen puurouttaa varmasti lopulta pään, mutta innostus vain lisää valvomiseen kierroksia. Aamun sarastaessa iskee niin järjetön uupumus ja morkkis omasta tohkeilusta, ettei elämänsä tarkoitusta enää muista juuri silloin kun sitä voisi vihdoin rientää toteuttamaan.

Kun syksyllä jäin kotinaiseksi, olin täynnä tarmoa ja hyviä aikeita. Tein suunnitelmia, lupauksia, päätöksiä. Vannoin käyttäväni lapsen päiväunihetket ”itseni kehittämiseen ja urani edistämiseen”. Maailma oli osterini, tästä se muuten lähtisi, pois tieltä risut ja männynkävyt. Nyt poden nousupössiksen ja sitä melko nopeasti seuranneen turtumisen jälkeistä idealistin krapulaa. Silmät sameina ja mieli turpeana tuijotan lööppejä iltapäivälehtien nettisivuilla ja koetan olla nukahtamatta lapsen viereen, sillä nokoset ovat tunnetusti yöunien pahin uhka. Siis mitä itse asiassa on ”itsensä kehittäminen”? Voi taivas.

Väsymyksestä sinänsä en oikein jaksaisi valittaa; usein kyllä hätäpäissäni mainitsen sen jos en keksi muita kuulumisia. Tuntumani mukaan kaikkia muitakin väsyttää; minulla on kuitenkin ylellinen mahdollisuus keskipäivän siestaan, jos pää alkaa tuntua jo kohtuuttoman raskaalta. Oikeastaan olen yllättynyt miten vähillä yöunilla kykenen suht täysipainoiseen ja vastuulliseen elämään — ottaen huomioon että olin aiemmin ihminen joka nostatti itselleen lämpöä jos jossain piti olla aamukahdeksalta. Pahinta ei lopulta olekaan unen puute, vaan valvominen ja sen antisipaatio. Samoin turhauttavinta eivät ole päiväni paikallaan polkevana murmelina, vaan ne hetket jolloin sisuunnun ja sitten taas lannistun. Kumpikin tila seuraa vääjäämättä toista ja sattumoisin kumpikin sijoittuu useimmiten öihin.

Tässä vaiheessa alan ymmärtää, ettei ”tää homma meikkaa senssii” (kuten joskus nuorena vaan en-niin-nuorena harjoittelijana yläkoululaisilta opin), mutta koetan vieroittaa itseäni deletestä, ja tällainen harkitsematon mielettömyys on käsittääkseni bloggaamisen ydintä. Tarkoitus ei ollut jäädä horisemaan, panikoin kai taas kun olisi pitänyt kuulumisia päivittää. Oikeastaan unettomuuden piti toimia vain lyhyenä prologina johonkin aivan muuhun. Johonkin keveämpään. Mutta junnaa mikä junnaa, minkäs teet. Ehkä tämä teksti toimiikin hyvänä disclaimerina kaikelle mitä kirjoitan ja tulen kirjoittamaan. ”Vähän väsytti.”

Unettomat yhdistykää ja jakakaa parhaat (tai pahimmat) pimeiden tuntien oivalluksenne!

 

Follow my blog with Bloglovin

Puheenaiheet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään