Olen viime aikoina kärsinyt hieman uniongelmista. Kun sanon ”viime aikoina”, tarkoitan vuosia. Ja kun puhun ”hienoisesta kärsimisestä”, tarkoitan että useimpina öinä tahtoisin vain kolkata itseni tajuttomaksi antiikkikyntteliköllä (jollaisen varalta pidän aina silmät auki kirppiksillä). Kun valot sammuvat ja kuorsaus alkaa levitä huoneessa epidemiana, tiedän että kahdeksan tunnin sisällä tapahtuu vähintään yksi seuraavista:

1. En nukahda.
2. Havahdun valvomaan.
3. Herään liian aikaisin.

Uniongelma tuntuukin vähän harhaanjohtavalta termiltä, kun varsinainen käyttöliittymähäiriö on siinä, että on unentarpeeseensa nähden aivan liikaa hereillä. Välillä lasken huvikseni miten monta vuotta elämästäni käytän hampaiden pesemiseen tai kierrättämiseen, mutta univelkaa en uskalla lähteä edes arvailemaan. Tuntikin tuskaista lakanoissa pyörimistä tuntuu hukkaan heitetymmältä ajalta kuin koko päivä kalsareissa kissavideoita.

Voisin tietysti ajatella, että yö pelaa pussiini ja tarjoaa omalla kömpelöllä tavallaan sitä arvokasta himamutsin ”omaa aikaa”. Joo, en ajattele. En myöskään noudata unettomuuseksperttien suosikkiohjetta ja ”nouse hetkeksi puuhailemaan jotain, jotta aivot liittävät sängyn vain nukkumiseen”. Aivoni nauravat paskaisesti tuollaiselle typeryydelle. Niitä ei voisi vähempää kiinnostaa mitkään mindfullnessit, ihan on muut fullnessit mielessä. Sillä hetkellä kun käy ilmeiseksi että nukkumatti on taas oharoinut, aivoillani on kolme suuntaa joihin kääntyä:

1. Ajautua ajattelemaan jotain järjettömän ahdistavaa. Sulavia jäätiköitä, oven takana seisovaa moottorisahamurhaajaa, ansioluetteloni fonttia. Asioita, joiden edessä tunnen uuvuttavaa voimattomuutta. En vain ihan tarpeeksi uuvuttavaa.
2. Koettaa ajatella jotain todella yhdentekevää ja harmitonta. Mitä puen aamulla päälleni, pitäisikö hankkia jokin huoneilmaa puhdistava viherkasvi, muistanko kaikkien seitsemän kääpiön nimen. Tepsii parhaiten, kunhan vain keskityn pitämään aiheet latteina ja hermoimpulssit monotonisina.
3. Päästää ajatukset irti. Yhtäkkiä tunnen olevani inspiroitunut, kiihtynyt tai täysin sinut itseni kanssa. Ymmärrän ykskaks mistä kaikessa on kyse. Tämä on itse asiassa kaikkein epäkiitollisin vaihtoehto.  Ahdistuksesta voi itkeä itsensä uneen ja yksitoikkoinen kelaaminen puurouttaa varmasti lopulta pään, mutta innostus vain lisää valvomiseen kierroksia. Aamun sarastaessa iskee niin järjetön uupumus ja morkkis omasta tohkeilusta, ettei elämänsä tarkoitusta enää muista juuri silloin kun sitä voisi vihdoin rientää toteuttamaan.

Kun syksyllä jäin kotinaiseksi, olin täynnä tarmoa ja hyviä aikeita. Tein suunnitelmia, lupauksia, päätöksiä. Vannoin käyttäväni lapsen päiväunihetket ”itseni kehittämiseen ja urani edistämiseen”. Maailma oli osterini, tästä se muuten lähtisi, pois tieltä risut ja männynkävyt. Nyt poden nousupössiksen ja sitä melko nopeasti seuranneen turtumisen jälkeistä idealistin krapulaa. Silmät sameina ja mieli turpeana tuijotan lööppejä iltapäivälehtien nettisivuilla ja koetan olla nukahtamatta lapsen viereen, sillä nokoset ovat tunnetusti yöunien pahin uhka. Siis mitä itse asiassa on ”itsensä kehittäminen”? Voi taivas.

Väsymyksestä sinänsä en oikein jaksaisi valittaa; usein kyllä hätäpäissäni mainitsen sen jos en keksi muita kuulumisia. Tuntumani mukaan kaikkia muitakin väsyttää; minulla on kuitenkin ylellinen mahdollisuus keskipäivän siestaan, jos pää alkaa tuntua jo kohtuuttoman raskaalta. Oikeastaan olen yllättynyt miten vähillä yöunilla kykenen suht täysipainoiseen ja vastuulliseen elämään — ottaen huomioon että olin aiemmin ihminen joka nostatti itselleen lämpöä jos jossain piti olla aamukahdeksalta. Pahinta ei lopulta olekaan unen puute, vaan valvominen ja sen antisipaatio. Samoin turhauttavinta eivät ole päiväni paikallaan polkevana murmelina, vaan ne hetket jolloin sisuunnun ja sitten taas lannistun. Kumpikin tila seuraa vääjäämättä toista ja sattumoisin kumpikin sijoittuu useimmiten öihin.

Tässä vaiheessa alan ymmärtää, ettei ”tää homma meikkaa senssii” (kuten joskus nuorena vaan en-niin-nuorena harjoittelijana yläkoululaisilta opin), mutta koetan vieroittaa itseäni deletestä, ja tällainen harkitsematon mielettömyys on käsittääkseni bloggaamisen ydintä. Tarkoitus ei ollut jäädä horisemaan, panikoin kai taas kun olisi pitänyt kuulumisia päivittää. Oikeastaan unettomuuden piti toimia vain lyhyenä prologina johonkin aivan muuhun. Johonkin keveämpään. Mutta junnaa mikä junnaa, minkäs teet. Ehkä tämä teksti toimiikin hyvänä disclaimerina kaikelle mitä kirjoitan ja tulen kirjoittamaan. ”Vähän väsytti.”

Unettomat yhdistykää ja jakakaa parhaat (tai pahimmat) pimeiden tuntien oivalluksenne!

Follow my blog with Bloglovin