Malttamattoman raskauspäiväkirja
Tämä raskaus on ollut tähän asti hyvin erilainen kuin esikoistani odottaessa. Ensimmäisen kolmanneksen pahoinvointi oli tällä kertaa vielä astetta rankempi ja vei minut ihan hitsin heikkoon kuntoon, mutta siitä selvittyäni ehdin viettää vähän aikaa myös todella energistä vaihetta. Kun viimeksi tein hankilenkkejä vielä muutama viikko ennen laskettua aikaa, niin nyt jarruja muuhun elämään on vetänyt jo puolivälissä alkaneet supistukset. Onneksi ne ovat olleet (ainakin tähän asti) ihan vaarattomia lääkärin tsekkauksissa, mutta aika ajoin ehtivät pelästyttämään säännöllisyydellä ja kivuliaisuudellaan. Niinpä täällä otetaan tällä hetkellä hyvin hyvin rauhallisesti.
Odottajana olen aika malttamaton. En olisi ensimmäisellä kolmanneksella jaksanut millään odottaa ensimmäiseen ultraan, laskin joka päivä viikkoja ja päiviä tuohon hetkeen (”tänään 7+2, jes huomenna jo 7+3”). Malttamattomana makasin päiväni pimeässä makuuhuoneessa ämpäri vieressä ja ajattelin, että kyllä minä nyt tämän kestän, kunhan vaan pienellä olisi kaikki hyvin. Niskaturvotusultrassa meille heilutteli pienen pieni ihmisen alku ja tuntui tosiaan siltä, kuin iso paino olisi tipahtanut pois rinnalta. Mikään kun ei ole näissä vauvanodotushommissa itsestäänselvyys.
Seuraava malttamattomuuden aihe oli sitten, että milloin alun turvotus muuttuisi ”söin aamu- väli- ja iltapalaksi lautasellisen pastaa sekä lounaaksi ja päivälliseksi pellillisen pullia”- lookista vauvavatsaksi. Vakoilin juuri omasta instagramistani, että viikolla 17 pieni kumpu tosiaan alkoi ilmestyä jo aivan selkeästi (mutta luultavasti suurimmaksi osaksi yhä vain omaan silmääni).
Hyvin pian se suurin kärsimättömyyteni siirtyi kuitenkin kohti rakenneultraa ja valvoin öitä murehtien ja googlaillen kännykällä. Vihdoin koitti ultrapäivä, jonka hyvien uutisten jälkeen kävelin kuin pilvien päällä. Kirjoitinkin blogiini kuinka ”tältä tuntuu huojennus”. Odottamattomana uutisena saimme kuulla kätilöltä, että pikkuinen taitaa olla tyttö, olimme nimittäin aivan varmoja vatsassa kasvavasta pikkuveljestä. Nauraen kerroimme pojalle, että pikkuveli taitaakin olla pikkusisko. Saa kuitenkin nähdä, eihän nämä ennustukset ikinä nyt aivan varmoja ole.
Eräänä päivänä hieman raskauden puolivälin jälkeen pelästyin viedessäni poikaani päiväkotiin. Vatsa kiristyi hyvin kipeästi kesken kävelyn ja jouduin pysähtymään. Päiväkodilla päässäni jyskytti, kun vatsa kiristyi kipeästi uudelleen ja tämä toistui useasti. Kävelin kotiin niin hitaasti kuin pystyin, mutta kipeät kiristykset seurasivat toisiaan. Kotona soitin itkua pidätellen äitiyspolille, josta sain kuulla, että ”tässä vaiheessa ei voida oikein tehdä mitään, lepää nyt, ota panadolia ja juo vettä, odota muutama tunti ja tule sitten näytille jos kiristelyt eivät lopu”. Katselin silmät sumussa Mad Menia ja soimasin itseäni siitä, että olin haalinut niin paljon kursseja ja töitä itselleni. Samaan aikaan koin epäonnistumista siitä, että en pystynytkään kaikkeen suunnittelemani. Kiristelyt ja kivut onneksi loppuivat levossa, mutta sinä päivänä en lähtenytkään luennolle. Tuosta päivästä lähtien alkoikin tämän raskauden teemana oleva ”rauhassa ottaminen”, lääkärin tarkastukset ja supistuksia aiheuttavan rasituksen välttely. On ollut oikeastaan aika opettavaista antaa kropan sanella tahdin ja myöntää, että minusta ei tällä hetkellä ole kaikkeen. Pikkuinen on ehdottomalla etusijalla, joten hänen mukaansa tässä mennään. Eilen pääsin koiran kanssa jopa katumme päähän, kun tunsin, että nyt on aika lähteä kotiin. Enää tämä ei saa minua sijoiltaan vaan siinäpähän sitten tallustellaan hyvin hiljaa nastakengissä takaisin kotipihaan.
Vartalon muutoksiin olen osannut suhtautua lempeydellä. Välillä on toki hetkiä, jolloin totean näyttäväni aivan valaalta, mutta suurimmaksi osaksi minusta on vain ihmeellistä seurata vatsan kasvua. En ole ottanut paineita pehmenneistä muodoistani, ehtiihän sitä sitten taas juosta ja jumpata jos siltä tuntuu. Viime raskaudessa kiusakseni tulleet suonikohjut ovat vähän pahentuneet, mutta hei kesällähän voi käyttää sitten vaikka kaikkia kivoja maksimekkoja. Juuri nyt en jaksa stressata tällaisista jutuista.
Poikani mielestä vatsani on pyöreä kuin jumppapallo ja se on niin hassu, että ihan naurattaa. Vatsa saa häneltä paljon silityksiä ja suukkoja, sekä herättää kysymyksiä kuten ”nukkuuko se vauva nyt”, ”milloin se taas potkii” ja että ”onko se vauva vielä sinun masussa”. Tärkeimpänä toki: ”niin milloin se vauva tulee?”. Miehelläni on ollut hyvin suuri rooli tässä odotuksessa, varsinkin kun niin monen asian hoitaminen on siirtynyt hänen harteilleen. Arvostan todella hänen kärsivällisyyttään ja huolenpitoaan. Ja sitä, että juuri eilen hän lähti illalla lenkkeilemään hakeakseen vaimolleen suklaarusinoita. ;) Ajatella, että jos tässä kaikki menee hyvin niin reilun parin kuukauden kuluttua meitä on neljä.
PS. On ollut hurjan kivaa bloggailla odotuksesta, monet jutut kuitenkin unohtuvat niin nopeasti. Tosi kivaa myös, kuinka täällä Lilyssä on tällä hetkellä monta muutakin odottajaa! Olisinpa itsekin keksinyt aiemmin tehdä viikkokohtaisen raskauspäiväkirjan kuten LauraEm, siihen on nimittäin varmasti hauskaa palata jälkeenpäin.