Tai oikeastaan järjestyksessä kirjoja, suklaata ja lunta. Siinä minun jouluni ja syy muutamien päivien somehiljaisuuteen. Kahta ensimmäistä olen suorastaan ahminut ja viimeiseksi mainitusta olen nauttinut aina välillä työntämällä nenäni ulos pulkkailijoiden touhuja seuraamaan. Harmi, että baby on nyt ilmeisesti sitä mieltä, että esimerkiksi rattikelkan vetäminen on ehdottoman no-no, mutta joulupäivät ja takkatuli ovat kyllä vähän niin kuin tarkoitettujakin löhösohvalle kirjan kanssa. Tai koiran.

Ihan muuten asiasta toiseen, voikohan koira vaistota, että tuolla vatsassa kasvaa hänen uusi laumanjäsensä? Sen verran hanakasti tyyppi hakeutuu lähistölle. Toisaalta tuo meidän Pete on kyllä muutenkin rotumääritelmältään enemmänkin ”sylikoira” kuin snautseri. 😀

Juuri nyt blogit pursuilevat joulutarinoita, mutta pikainen summaus meidänkin viime päivien kuulumisista:

– Aattona mamilan ovikelloa soitti korvatunturilta tupsahtanut joulupukki, jonka ääni muistutti aikuisten korviin melko paljon naapurin setää. Poika kohteli pukkia kuin vanhaa ystäväänsä, nappasi heti kiinni nahkarukkasesta, ohjasi tämän olohuoneeseen, kiipesi syliin ja lauloi Ihhahhaan ennen lahjavuoren kimppuun käymistä. 

– Minulla ei ole hajuakaan, minne mahdutamme kaikki innokkaiden isovanhempien hankkimat lelut. 

– Tutuista kaavoista poikkeamisen ei tarvitse olla välttämättä mitään kovin repäisevää ollakseen tosi virkistävää. Minulle riittää näköjään vaikkapa kirjagenren vaihtaminen. En ole pitänyt koskaan itseäni dekkareiden lukijana, mutta Lars Keplerin Nukkumatti oli pakko lukea saman vuorokauden sisällä. Ehkä koukuttavin lukukokemus ikinä! Tartuin kirjaan heti mieheni jälkeen ja hän kurkki aina välillä, millä sivulla olen ja minä kiljuin heti ettei saa sitten missään nimessä paljastaa, mitä seuraavaksi tapahtuu! Luin myös vaihteeksi oikein ”perinteistä viihdekirjallisuutta”, jonka virkaa toimitti Katherine Pancolin Krokotiilin keltaisten silmien jatko-osa Kilpikonnien hidas valssi. Lukukokemus tuntui kuin saippuasarjan seuraamiselta, mikä ei vaatinut sen kummempaa ajattelua tai keskittymistä, mutta jotain kutkuttavaa siinä silti oli. Kiinnyin teoksen henkilöhahmoihin oudon voimakkaasti ja tuo kiintymys suorastaan pakotti lukemaan eteenpäin. Minusta on ihanaa lukea joskus jotain todella kevyttä ilman mitään teemojen pohtimisen häivääkään. 

– Puolet ostamistani joululahjoista menivät syystä tai toisesta mönkään tällä kertaa, mutta onneksi olin säästänyt kuitit. 

– Joulu ei ollutkaan sellaista paikasta toiseen juoksemista mitä pelkäsin, vaikka joulupäivät jaoimmekin molempien vanhempien luona vierailuille. Huomasin jopa, että vietimme ihan oikeasti aikaa läheisten kesken ilman mitään sen kummempaa kiirettä. 

Siinä se oikeastaan. Spontaani some/tietokonetauko teki tosi hyvää opiskelupuserruksen jälkeen. Suurimman osan ajasta en edes tiennyt missä kännykkäni oli ja kamerankin kaivoin tosi laiskasti esille muutamia perhekuvia lukuunottamatta. Nyt tuntuukin taas oikein erityisen kivalta palata blogin ääreen. Paljon muiden postauksia luettavana!