Sain tänään painaa send-nappia vuoden viimeisen kerran. Sinne meni portfoliot, luentopäiväkirjat ja oheistehtävät. Olo on ollut sen jälkeen vähän epätodellinen, helpottunut ja otsassa on kolkutellut pieni päänsärky stressin purkautumisesta. Minut on päivän mittaan vallannut sellainen ”vau mikä vuosi” -olotila, joka kuuluisi kai vallata vasta uutena vuotena, mutta nyt minun tekisi aivan kovasti mieli kohottaa lasi kuplivaa, tehdä vuosikatsaus ja onnitella itseäni. Hei mä selvisin.

Ei sitä joka vuosi saa todistaa lapsensa ensiaskeleita, hypätä laskuvarjolla ja viettää sellaiset häät, joista ei olisi uskaltanut edes unelmoida.

Tiedän, että vuoden asettaminen kasvutarinamaiseen valoon on vähän kulunutta, ehkä kliseistäkin, mutta sanon sen silti: olen saanut vuodessa huimasti lisää itsevarmuutta ja uskoa itseeni. Olen oppinut jopa ripauksen tervettä itsekyyttä, eikä minun ylitseni ole enää helppo kävellä. Terkkuja vaan sille kampaajatädille joka yritti petkuttaa minua eräiden kampausten suhteen ja selitellä jälkikäteen radikaalisti muuttunutta hintaa sillä, etten varmaan ymmärtänyt että siihen tulee arvonlisäverot ja hiuspinnit päälle. Toivottavasti terveiseni ”kultuttajariitalautakunnassa tavataan” on tullut perille. Ennen olisin saattanut ajatella kiltisti, että no eipä sille mitään voi ja kai se sitten on niin, mutta enpä enää. 

Aivan huikea vuosi. Ei helpoimmasta päästä, mutta mahtavimmasta. Vaikka lasissani ei kuohuvaa olekaan, kohotan Kusmi-teemukiani hiukan ja hymyilen.