Viime aikoina ollaan vietetty pojan kanssa tosi tiiviisti kotielämää kahdestaan. Miehellä on ollut paljon töitä, polttareita ym. jonka seurauksena ollaan oltu paljon kaksistaan. On ollut ihanaa sujahtaa takaisin symbioosiin ja viettää päivät leikkien, satukirjoja lueskellen, puistoreissuja tehden ja muuten yhdessä touhuten. Olen osittain haikein mielin huomannut, ettei meillä ole enää vauvaa vaan pikkupoika. On ihan mielettömän hauskaa huomata kuinka nopeaa kehityksen tahti tällä hetkellä on, ja kuinka varsinkin puhe ja ymmärrys kasvavat jatkuvasti.

Esimerkiksi eräänä hellepäivänä olimme puistossa, ja siinä hiekkalaatikon reunalla ihan vaan puoli-itsekseni höpöttelin, että ennen kuin mennään kotiin niin me mennäänkin ostamaan jätskit. Sain heti innostuneen ilmeen vastaukseksi, ja pieni hellehattupää keräsi hiekkalelut ämpäriin, kiikutti ämpärin rattaisiin ja totesi mennään, mennään! Oho, täytyy ollakin tarkkana mitä puhuu. 😉

Kuitenkin juttu on niin, että minä tarvitsen myös sitä kuuluisaa omaa aikaa välillä. Aina seuratessani keskusteluita joissa äidit toistensa perään julistavat kuinka heidän oma aikansa on sitä perheaikaa, minulle tulee tahtomattani jotenkin epäonnistunut olo: kuin olisin hävinnyt jossain ihmeellisessä äitipelissä. Minä tarvitsen kävelylenkkejä, kahvilakäyntejä, jumppatunteja, kampaajan tuoliin istahtamista, kaupunkikierroksia tai kirjastoon unohtumista säännöllisin väliajoin, jotta olen läsnäoleva, jaksava ja iloinen äiti ja puoliso. Niin se vain on.

Edellä mainitsemieni omien hetkien puute oli selvästi alkanut hieman kiristämään pinnaani, ja maanantaina totesin miehelle, että nyt minä lähden kiertelemään kenkäkauppoja ihan itsekseni. Etsin kenkiä häämekon seuraksi muutamasta liikkeestä, kiertelin vaatekauppojen alennusmyyntejä mitään kuitenkaan ostamatta, ja lopulta päädyin istuskelemaan kahvilaan kirja seuranani. Join teetä, söin raparperikakkua ja luin kurkkua kuristavaa (vaikka ei ehkä kirjalliselta anniltaan mitä mahtavinta) Chris Cleaven teosta Poikani ääni. Välillä unohduin tuijottamaan ikkunan läpi kadulla kulkevia ihmisiä.

Tuntui siltä, kuin olisin pidättänyt hengitystäni ja taas alkanut vetämään pitkiä ja rauhallisia hengenvetoja. Tulin kotiin, suukotin poikiani ja loikoiltiin koko perhe olkkarin lattialla.

Eilen lähdin koiran kanssa iltalenkille kymmenen jälkeen, kun muut olivat jo menneet nukkumaan. Tarkoitukseni oli tehdä lyhyt pissatuslenkki, mutta päädyinkin kulkemaan aina vielä yhden kadun ja korttelin, lopulta seisoin Näsijärven rannalla. Päästin koiran vapaaksi ja siinä yhdessä tuijoteltiin järvelle ilta-aurinkoa ihmetellen.

Nyt olen taas paljon enemmän balanssissa. En voi olla ihmettelemättä, että mistä kummasta se huono omatunto oman ajan tarpeesta välillä kumpuaa, vaikka en edes pidä terveä itsekkyyttä ollenkaan huonona asiana. Jostain ääneen sanomattomasta yhteiskunnallisesta ihanteesta sen täytyy tulla. Minä olen aina ollut sellaista tyyppiä joka välillä vetäytyy hetkeksi omiin oloihinsa, miksi se siis olisi toisin kun olen äiti. Miten 2000-luvulla voi vielä vallita sataprosenttisesti pelkästään perheelleen omistautuneen äidin äitimyytti? Sillä jostain tällaisesta se omatunnonpistokseni varmaan kumpuaa, että miksi tarvitsen välillä sen hetken olla yksin. Toki perheeni on minulle tärkeintä maailmassa, mutta uskon vakaasti, että poikanikin on onnellisempi kun hänen äitinsä on virkistynyt ja jälleen sataprosenttisen läsnäoleva niiden omien hetkien ansiosta.