Tämä aihe on minulle todella arka, tai oikeastaan: on ollut arka, jopa häpeällinen. Se sai minut viime kesänä käyttämään vain nilkkapituisia mekkoja, pukeutumaan housuihin kuumallakin ilmalla ja kieltäytymään kavereiden rantapäiväkutsusta. Olen sivunnut aihetta postauksessa, jossa käsittelin raskauden tuomia muutoksia kehooni, mutta katsastetaanpas tilanne. 

Oikeaa pohjettani koristaa aika ruma pullistuneiden suonien rykelmä muistona raskausajasta. Olen surkutellut tuuriani (aika itsekkäästi oikeastaan) tosi paljon, että hei ihan oikeesti kenellä on muka suonikohjuja parikymppisenä. Viime kesänä uhrasin todella paljon energiaa jalkojeni piilotteluun ja tungin kauhuissani sääret palajastavat mekkoni kaapin pimeimpään nurkkaan.

Nyt on kuitenkin käynyt vähän hassusti: en enää välitä. Kaikki alkoi siitä, kun pesin autoa alkukesästä anoppilan pihalla bikinien yläosaan ja nilkoista käärittyihin collegehousuihin pukeutuneena. Mieheni ihmetteli, että enkö muka edes siellä maalla lintujen ja oravien keskellä voi käyttää shortseja, jos kerran haluan ruskettua autonpesuprosessin sivutuotteena. Hän ei ole muutenkaan oikein ymmärtänyt tätä noloiluani, ja on jankuttanut rakastavansa jalkojani, mutta on saanut aina vastaukseksi lähes itku/kiukkukohtauksen (”nokuetsääymmärrä”). Siitä se sitten alkoi, vedin tuosta vaan vanhat farkkushortsit jalkaan, ja vaikka pihassa kävi naapureita ja sukulaisia kääntymässä, huomasin ihmeekseni ettei kukaan tuijottanutkaan jalkojani. Seuraavana hellepäivänä puin yks kaks tuubitopin kaveriksi samat farkkushortsit leikkipuistoon mennessämme, ja sama ihmetys: kukaan ei tuijottanutkaan kalpeaa ja sinikirjavaa pohjettani.

En olisi uskonut näin käyvän, mutta minun kesämekkoni ovat päässeet sieltä pimeästä kaapinnurkasta pois. Olemme tulleet yhdessä ulos lahkeiden ja pitkien helmojen kurimuksesta ja kipitetään kesäkatuja sääret vilkkuen jos siltä tuntuu.

Huomasin vanhan kliseen ”kukaan ei huomaa virheitäsi sillä kaikki ovat niin keskittyneitä omaan habitukseensa” pitävän paikkansa. En ole huomannut yhtään tuijotusta tai kuiskutusta (oikeastaan mitä oikein odotin? ”katsokaa, tolla on suonikohjuja!” ”hyi mitkä jalat!” -huutojen konserttiako?). Mietin asiaa myös toisin päin, enhän minäkään etsi ”kauneusvirheitä” vastaantulijoista, vaan huomioni varastaa ennemminkin mielenkiintoinen asukokonaisuus, söpö koira tai lapsi (huom! omatkin salaiset huomionvievät aseeni), ihana kampaus, vilkkuvat silmät tai kaunis hymy. En katsele ihmisten jenkkakahvoja, finnejä tai kahvitahroja paidanhelmassa, näitä asioita mistä oikeastaan vain kantajansa turhaan murehtivat. 

Tänään ylläni on sieltä kaapinpohjalta tekemäni superlöytö eli silkkinen kukkamekko, iloinen kesäfiilis, hymy herkässä ja harvinaisen hyvä hiuspäivä. Kuka nyt edes jaksaa tuijottaa sisäpohjettani. 

(Pahoittelen tällaista itse räpsäistyä kuvaa ja sotkuista taustaa. Tuo kuvaajani puettiin hetki sitten melko arvelluttavaan asuun ja kaapattiin koko viikonlopuksi, apua saa nähdä mitä pojat ovat keksineet polttarisankarin päänmenoksi! Eipä käy kateeksi juuri nyt! 😀 Onneksi meidän kaveripiirissä miehillä ja naisilla on aika eri näkemykset kivoista polttareista. Mantrani on ainakin toivonniintoivonniintoivonniin. )

Mahtavaa ja jätskintäyteistä viikonloppua ihanat lukijat! Pus!