Meidän pieni perheemme on taas kasassa, jee! Eilinen vietettiin tiukasti kotona reissukuulumisia kerraten ja Makuunin leffoja katsellen.

Viikko vanhempien luona hujahti melko nopeasti. Vietin viikosta varmaan 50% kahvipöydissä vuoroin isovanhemmilla, ystävien luona tai vanhemmillani. Vauva oli hyvällä tuulella ja ihailevia sylejä riitti.

Raumalla asuessani ihmettelin aina, miksi ihmeessä siellä vilisi turisteja kameroineen, miksi joku haluaisi matkustaa niin jämähtäneeseen paikkaan. Nyt työntelin onnellisena rattaita mukulakivikaduilla vanhan kaupungin puutalojen välissä pikkuputiikkeja ihmetellen. Ja se meri. Harmi kun kamera unohtui niin usein vanhempieni luokse, no ensi kerralla sitten.

Sunnuntai-iltana muiden mentyä nukkumaan kaivoin huoneeni kaapista esiin kasan vanhoja kovakantisia vihkoja. Apua, päiväkirjani kymmeneltä vuodelta! Olin jo ehtinyt unohtaa mm. Action Girls:in, Spice Girls-huumassa perustamamme bändin kolmannelta luokalta. Lauloimme omilla sanoituksillamme Spice Girlsien ja Backstreet Boysien päälle (minä toimin sanoittajana). Miltäs kuulostaa esimerkiksi BSB:n Everybody-kappaleen kertsi seuraavilla lyriikoilla: ”En oo kipee-ee, ootpas. Mä en oo sai-ii-ras, ootpas. ACTION GIRLS ALLRIGHT!” Avauduin bändielämästämme seuraavasti:

”mä en tajuu miks äiti ja isä ei suostu palkkaamaan meil omaa soittopändii. Aikooks ne estää meiän menestyksen noin vai. No mut kyl me keksitään joku keino löytää soittajii, ku eihän kukaa voi muuten pyytää meit keikoil! Puhuttii Johkun kaa et laitetaa varmaa ilmotus sittarin seinäl”

Nauroin vedet silmissäni lukiessani näitä! 😀 Kummallisia vanhempia kun eivät tukeneet tyttärensä musiikkiharrastusta. Pahinta oli että järjestimme keikkapyyntöjen uupuessa oman keikan. Kutsuimme iltapäiväkerhomme vieressä kerrostaloa rakentaneet työmiehet katsomaan ”En oo sairas”-kappalettamme, meillä oli Spaissareilta lainatut koreografiat ja kaikki. On miehillä ollut varmaan naurussa pidättelemistä, minulta ei olisi onnistunut. 

Naurunkyyneleet vaihtuivat myös haikeisiin tunnelmiin selatessani päiväkirjoja eteenpäin. Kunpa olisin voinut sanoa sille 14-vuotiaalle tytölle että koulun suosituimmilla tytöillä oli itsellään paha olla, tulisin vielä ”saamaan poikaystävän” ja että vanhempani asettivat rajoja koska rakastivat minua. Ja ettei haittaisi yhtään myöhemmin etten kuuluisi tupakkajengiin. Kuinka tulisi aika kun en enää muistaisi noita, sillä hetkellä maailma suurimpia kolhaisuja. Ja muutamia muita juttuja. Miten epävarma ja toisten mielipiteistä riippuvainen sitä olikaan. Onneksi, onneksi tietyt vuodet ovat takana. 

Katselin siinä geelikynillä vuodatettuja vuosiani, ja vieressä nukkuvaa Vauvaa. Olisiko olemassa jokin keino, jolla säästää hänet sitten joskus kasvukivuilta, kamalaakin kamalammilta ekoilta sydänsuruilta, epävarmuudelta, juomasta ekoja kännejä näyttääkseen siistiltä muiden silmissä tai raivon tunteelta minua kohtaan kun joudun sanomaan ei tai en ymmärrä. Ei kai, jokaisen on vaan tehtävä tietyt jutut kantapään kautta. Tuntuu niin kauhealta ja pakahduttavalta (ei sille tunteelle löydy edes sanoja, mutta jokainen äiti tajuaa varmasti) kun katselen viatonta tuhisevaa töyhtöpäätäni ja tajuan että tulee aika jolloin hän yksinkertaisesti kasvaa. 

Silloin voin vain olla hänen lähellään, tukena, rajoina, vieressä rakastavana äitinä. Siinä kun tarvitsee.