Lentoaskeleita

10.2.2016 elina u.

Yhden aikakauden loppu eli unikoulu

Jostain syystä en ole koskaan tahtonut julistaa olevani ”perhepeti-ihminen”. Luultavasti siksi, että sana kalskahtaa siltä kuin pitäisi valita tiukka kasvatuksellinen koulukunta ja pitäytyä siinä, ehkä vähän jopa kritisoida ei-perhepeteilijöitä ja olla valmiina latelemaan faktaa perhepeteilyn eduista. Sanaan luomani lataus kuulostaa joltain, johon en haluaisi missään nimessä sitoutua. Vaikka eihän se nyt näin mene, perhepeti tarkoittaa vain sitä, että lapset nukkuvat vanhempiensa vieressä, ei siinä sen kummempaa. Ja sellainen minä (yllätyksekseni, ilman mitään latauksia) olen: perhepeti-ihminen. Poikamme on kyllä kaksivuotiaasta nukahtanut omaan sänkyynsä, mutta viimeistään aamulla heräämme kaikki toistemme kainaloista. Tai rehellisyyden nimissä kuka mistäkin, toisinaan miespoloiseni on luovuttanut tilasodassa ja siirtynyt pojan sänkyyn (joka on siis aikuisten kokoa), joku lapsista nukkuu poikittan, sängyssä on tyynyjä potkimisesteinä ja välillä joku on rullannut lakanat kummalliseksi mytyksi. Mutta eivät nekään aamut pelkkää legendaa ole, että kaikki heräämme sovussa toistemme vierestä, vauva läpsyttää nauraen naamaani ja poika hautautuu vielä hetkeksi peiton alle.

Ehkä siksi, että olen päässäni luonut tuon oudon tiukan perhepetikategorian ja sullonut itseni sinne tahtomattani, on mieleni aivan maassa kun joudun myöntämään, että en enää jaksa tällä tavoin. Maanantaiaamuna mieleni oli sellaista puuroa, sanat hukassa, kahvi lirui vetenä keittimessä ilman kahvinpuruja ja tuholaistorjujaepisodin jälkeen huomasin pukeneeni aamutakkinikin nurinpäin. Huomasin päästäväni suustani sanoja, joissa sanoin ettei tämä ei voi jatkua näin, en jaksa enää päiviä, jos öinä herään kuukausikaupalla jopa monta kertaa tunnissa imettämään ja että nyt on tehtävä jotain. Kaupan päälle koin hirvittävää syyllisyyttä tämän kaiken myöntämisestä. Ja samaan aikaan soimasin itseäni myös tästä syyllistymisestä, sillä vihaan sellaista marttyyrimutsimeininkiä, eli ihan peruslooginen ajatuksenkulku taas kerran minulla. Mutta jos yritän ajatella tämän väsyneen kuplani ulkopuolelle ihan järkevästi, niin onhan se nyt hitto vie niin, että kyllä tämä perhekin tarvitsee jonkun muun kuin pystyynnukahtavan zombin.

Ja jotain sitten tehtiin: lempeää unikoulua on nyt takana kaksi yötä. Vauva nukkuu sänkymme viereisessä pinnasängyssä ja maitobaari on kaksi ensimmäistä syöttöväliä auki vain kolmen tunnin välein. Syliin pääsee aina jos itkettää eikä silittely auta, mutta uni saavutetaan nyt ilman rintaa. Ensimmäinen yö oli ihan ihan kamala ja olin vähällä luovuttaa, mutta viime yönä tapahtuikin jo jotain merkillistä: vauva heräsi vain kahden-kolmen tunnin välein ja rauhottui hyvin nopeasti.

Vielä kun lanseerattaisiin sellainen äitien unikoulu, jossa joku tulisi rauhoittelemaan ja silittelemään silloin, kun äiti haluaisi napata vauvan pois pinnasängystä ja itkee päättynyttä ajanjaksoa. Sen tavoitteena olisi saada äiditkin nukkumaan silloin kun ne vauvat nukkuvat.

Yhä saan onneksi suukkoja, kataluudestani huolimatta

Perhe Lapset Vanhemmuus

9.2.2016 elina u.

Te kysyitte, minä vastasin

Jatketaan kysymyspostauksen toisella osalla. Kiitos kysyjille! 🙂

Nyt mietin tätä kysymystä, ja huomaan uudella tavalla tuon sun bannerin tekstin! Lentoaskeleita 🙂Miksi sä olit valinnut sen nimen? Kiinnostaa todella! Aavistitko jo silloin, että todella lentäisitte noin kauas??

Lentoaskeleita-nimi on tullut sellaisessa onnellisuuskuplassa vauvahormoneissa leijaillessa: aina kun olen todella onnellinen, huomaan näkeväni unia, joissa yks kaks havaitsen osaavani lentää. Ponnistan askeleita ylemmäs ja ylemmäs ja sitten osaankin liikkua pomppien, kohota puiden ylle. Se on todella siistiä ja rakastan noita unia! Polttareissani pääsin hyppäämään tandem-hypyn laskuvarjolla ja silloin ajattelin, että ai tältä se lentäminen tuntuu. Aika samalta kuin unissa.

Olen aina haaveillut ulkomailla asumisesta, mutta tuo haave asettui vuosiksi jonnekin taka-alalle. Miehelläni oli aina ollut sama haave ja sitten siitä tulikin yhteinen takaraivossa kutkuttava ajatus, jota palloteltiin vuosia. Se kasvoi ja kasvoi, kunnes päätimme tarttua tilaisuuteen, mikäli sellainen tulisi ja sitten se tulikin melkein saman tien. Be careful what you wish for because it might come true. 😉 Silti en olisi osannut ikinä arvata, että löydämme itsemme täältä Yhdysvaltojen ”syvästä etelästä”.

Jos saisit viettää päivän kenen tahansa kanssa, kuka se olisi? (Saa olla edesmennytkin tyyppi – täällä ei elämäpisteitä lasketa.)

Ehdin jo vastata kysymyspostauksen alle, että valitsisin saman tien läheisiä ihmisiä Suomesta. Mutta heti seuraavana minulla tulee mieleen Fredrika Runeberg, joka on jäänyt mieleeni Suomen kirjallisuushistorian tunneilta varsinaisena supernaisena. Ihan oikeasti, olen ihan satavarma, ettei Johan Ludvig olisi pystynyt runoilemaan itseään kansallisrunoilijaksi ilman Fredrikaa! Tuo nainen hoiti monta lasta samalla kun paapoi miestään (ja kesti vaikka mitä ihmeellisyyksiä tältä), huolehti talosta ja puutarhasta samalla kun kirjoitti itsensä ensimmäisten suomalasten naiskirjailijoiden joukkoon. Tuosta luennosta lähtien olen vain miettinyt, että miten hitossa hän teki sen. Jos pääsisin matkaamaan ajassa 1800-luvulle, niin haluaisin nähdä, nukkuiko tuo nainen ikinä tai mitä taikajuomia hän mahtoi itselleen sekoittaa.

Suvustani löytyy myös melkoisia supernaisia, jotka olisi ollut upeaa tavata. Kirjoitinkin heistä joskus.

Sen lisäksi tuli mieleen, että kun joskus mainitsit miehen pitkistä päivistä, niin miten vietätte sateisen kotipäivän.

Jos meillä on auto käytössä, niin sitten lähdetään yleensä esimerkiksi kauppakeskuksen leikkipaikalle, lastenmuseoon tai muuhun sisätiloissa olevaan leikkitilaan. Jos ollaan kotona ilman autoa, niin sitten sadepäivien ikisuosikki on leipominen, jos vain ainekset esim. helppoihin sämpylöihin löytyvät kaapista! Sadepäivät ovat myös täydellisiä vaikkapa sormiväreillä taiteiluun. 🙂

Mitä tekisit jos saisit viettää kokonaisen päivän miehenä? 😀

Apua, kuten kysymyspostauksessa vastasinkin niin tähän kyllä tekisi mieli vastata juuri niin miten aita olisi matalin, mutta skarpataanpas nyt vähän! 😀 Nyt keksin! Kulkisin ympäriinsä kokeillen, saako miehenä esimerkiksi erilaista kohtelua. En kyllä keksi muuta paikkaa kuin Victoria’s Secretin, jonka asiakaspalvelua mieheni kehui joululahjaostoksilla käväisyn jälkeen. Minä taas sain seistä tumput suorina yksinkertaisen kysymyksen kanssa jouluruuhkassa, kun myyjättäret palvelivat kaikkia lahjaostoksille eksyneitä hämmentyneen oloisia miehiä. 😀 (Oikeasti sellaisia paikkoja ei kai edes montaa ole, missä miehet saisivat erilaista kohtelua, joten vähän tylsä päivä voisi tulla ja saattaisin päätyä siihen ekaan vastaukseen) Olipas hauska kysymys mutta tyhmä vastaus! 😀

Ja kysymys: mikä asia tekee sut onnelliseksi juuri nyt ?

Perhe. Hullut iltapäivädiscoilut lasten kanssa, yhteiset retket, lasten unituhina. Sisarussuhteen muodostumisen seuraaminen. Se, että ollaan kaikki terveitä. Ne hetket täällä uudessa maassa, kun huomaan aluksi outojen asioiden sujuvan jo ihan helposti ja rutiinilla, että on muodostunut ne vakkarijutut ja löytynyt ystäviä. Lähestyvä kevät ja kaikki seikkailut!

Kerro yhdestä normaalista arkipäivästäsi.

Oikeastaan voisin tehdä ihan uuden arkipäiväpostauksen! Joulukuussa sellaisen teinkin, mutta meidän arki on melkoisesti ehtinyt muuttua.

Mua (sattuneesta syystä) kiinnostaa lasten sisarussuhde, miten menee? Ihan käsittämättömän hyvin. (Kop kop). Isoveli on melkoinen idoli sisarelleen ja päivittäin jaksaa hienosti leikittää ja huomioida myös siskoaan. Molemminpuolista mustasukkaisuutta äidistä on kyllä nykyään välillä havaittavissa ja isoveljellä menee toisinaan hermot, kun sisko ylettyy yhä ylemmäs ja ylemmäs nappaamaan lelut ja sotkemaan leikit. Ja vähän kiinnostaa myös mitä blogeja itse luet? Tosi vaihtelevasti kaikenlaisia blogeja laidasta laitaan! Tykkään niin muoti&lifestyle- kuin perheblogeistakin, sekä sellaisista, jotka ovat kirjoitettu kauniisti tai joissa on vähän painavampaakin sanottavaa. Kavereiden blogeja luen säännöllisesti ja Facebookin ja Instagramin kautta myös välillä, kun joku linkkaa postauksen. Välillä en käy kuukauteen jossain blogissa ja sitten ahminkin monta postausta kerralla. Jos alkaisin luettelemaan kaikkia, niin listasta tulisi ihan oman postauksensa mittainen, mikä voisikin olla ihan kiva idea: sellainen blogivinkkipostaus? Mikä on sun unelma-ammatti? Lapsesta asti olen unelmoinut siitä, että jonain päivänä minusta tulisi kirjailija. En ole vuosiin sanonut tätä ääneen, saati voinut kuvitellakaan kirjoittavani sitä julkisesti blogiini. Kai pelkään, että joku nauraisi haaveelleni ja lyttäisi sen sanomalla, ettei siitä mitään tulisi. Opiskelen kirjallisuustiedettä ja sen myötä itsekritiikki on noussut älyttömän ankaraksi. Luulen, että löydän itseni valmistuttuani opettamasta ja toivottavasti myös kirjoittamasta. Miten päädyitte noihin lasten nimiin? Molemmat lasten nimet ovat syntyneet ihan ihmeellisellä yksimielisyydellä. Molemmilla kerroilla kävi ilmi, että ajattelimme mieheni kanssa täsmälleen samaa nimeä. Toiset nimet on poimittu suvusta. Kysymyspostauksen Amerikka-aiheinen osa täällä! Lentoaskeleita Facebook / Instagram /le************@***il.com PS. Postauksen loppu menee jostain kummasta syystä väkisin pötköksi, vaikka miten muokkaisin, pahoittelut siitä!

Suhteet Oma elämä