Palaset kaaoksessa

Huh. Kirjoitin reilu vuosi sitten, kuinka äitiys+opiskelu ovat mielestäni aivan toimiva kombo. Nyt tähän syyslukukauteen on mahtunut yksi megaluokan raskauspahoinvointijakso, opiskeluaikani haastavimpia kursseja, päikystä kotiin flunssapöpöjä nappaileva napero, aivan liikaa poissaoloja tunneilta, muutamia työvuoroja, arjenpyöritystä ja iltaisin kahdeksalta unta kaipaava pääni. Sanotaanko vaikka, ettei tämä syksy ole ollut niitä helpoimpia. Alkuviikko alkoi vaihteeksi perheen aikuisten vatsataudilla, joka hukkasi viimeisetkin energiani jonnekin. Tänään tuijotin aamulla epätoivoisena kalenteria ja ymmärsin sen näyttävän jo marraskuun puoltaväliä, eli lähestyviä lopputenttejä ja aivan suunnatonta määrää kirittävää. Olin niin hermostunut, että ensimmäiseksi kun pääsin bussista ulos keskustaan, menin suorinta tietä Sokokselle syömään suuren voikroisantin. Siellä oli eläkeläisiä ja äitiyslomalaisia  vauvojensa kanssa ja minulle iski vielä suurempi hermostus, että mites sitten kahden kanssa, ei ainakaan helpotu. Näissä hormoonihuuruissa myös sitten liikutuin murustaessani kroisantinmuruja villapaidalle pallomahani päälle, pieni mylläsi kuperkeikkaa kuin lohduttaen ja minun oli pakko niistää servettiin.

En tiedä, onkohan tämän postauksen ainoa tarkoitus valittaa tätä stressiä ja kiirettä, sillä se on minusta tylsää. Inhoan valittajia, jotka tekevät kaikesta maailmanluokan ongelman. Juuri tänään on kuitenkin tuntunut siltä, kuin rämpisin suossa. Kuitenkin jo tässä kirjoittaessani tiedän, että suurin mörkö ei edes löydy mistään arjen hektisyydestä ja jostain, jonka voisin rehellisesti osoittaa ulkopuolelta tulevaksi, vaan ahdistukseni kumpuaa siitä, että taidan olla jonkinlaisessa kriisipisteessä opiskelujeni kanssa. Selvinä pitämäni sävelet vaikuttavat umpisolmulta, minussa ei ole yllätyksekseni tippaakaan kielitieteilijää ja varmana pitämäni tulevaisuuden urasuunnitelmatkin ovat saaneet rinnalleen entäs jos sittenkin-vaihtoehtoja. Olen todella yllättynyt vastahakoisuudestani suomen kielen sivuaineopintoihin, sillä minähän juuri rakastan kieltä: sanoja, niiden vivahteita, sävyjä, muotoja ja voimaa. Sanojen halkominen rakenteisiinsa ja näiden rakenteiden pyörittely ja kääntely eivät kuitenkaan herätä minussa mitään rakkaudentunteita. Kuitenkin nuokin opinnot kuuluvat minun kaikkiin sekä vanhoihin että entäs jos sittenkin-suunnitelmiini pakollisena osana, enkä juuri nyt löydä energiaa motivoida itseäni tarttumaan hommaan niin kuin pitäisi. 

Tämän kirjoitukseni ainoana merkityksenä taitaa olla nyt muistuttaa itselleni, että asiat eivät järjesty ainakaan vellomalla tai valittamalla. Nyt minun pitää kerätä itselleni jostain sellainen hurja ”äkkiäkös minä yhden äänne- ja muoto-opin otan haltuun” (ja kirin muutkin kurssit)-asenne. Huomenna teen lukuaikataulun, muistan hengittää ja pitää mielessä asioiden oikeat mittakaavat ja tärkeysjärjestyksen. Muun muassa sen, että kaikki on oikeasti hyvin, ne tärkeimmät lukevat juuri alakerrassa Kisu killisilmää ja nämä opiskeluhommat eivät ole mitään ylitsepääsemättömiä, ellen niistä sellaisia tee.

Veikkaan, että jokaisen opintoihin kuuluu/on kuulunut vähemmän mielenkiintoisia, haastavia ja silti pakollisia osioita. Miten olette saanut itsenne motivoitua tarttumaan niihin? Olisin juuri nyt erittäin kiitollinen kaikista vinkeistä.

Ps. Anteeksi tämä valitusvuodatukseni. Lupaan kirjoittaa huomenna jotain kivempaa.

Kommentit (26)
  1. Välillä vaan tulee motivaatiostoppi. Ja silloin pitää joko löytää se halu hommaan, tehdä väkisin aikataulun avulla tai pistää hommat tauolle. Kaikki mielestäni yhtä oikeita vaihtoehtoja.

    P.S. Katsoithan tämän? 😉

  2. Hihii, tuu sitten joskus Emmi lattemammailemaan mun kanssa vaikka Hoploppiin, etten muutu ihan pöhköksi!

    Ja kiitos. <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *